sunnuntai 2. lokakuuta 2016

EU uusi taas tekijänoikeuksia - mitä se merkitsee arkistoille?

EU painii pakolaiskriisin, pankkikriisin ja Brexitin kanssa, mutta arkinen työ jatkuu. Pari viikkoa sitten EU:n komissio julkisti uuden ehdotuksensa, jonka aiheena on tekijänoikeus digitaalisilla yhteismarkkinoilla (Copyright on the digital single market).
Uusi direktiivi on kokoelma säädöksiä, jotka eivät liity kovin läheisesti toisiinsa. Voisi sanoa, että direktiivi tarjoaa jokaiselle jotakin. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on juuri käynnistänyt lausuntokierroksen direktiivistä, toteaakin varovaisesti että ”komissio on antanut joukon ehdotuksia, joilla nykyaikaistetaan tekijänoikeutta, jotta Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta ja verkossa tarjolla olevaa sisältöä voidaan lisätä ja samalla tarjota selkeämmät säännöt kaikille verkon toimijoille. Ehdotuksilla tarjotaan myös työkaluja koulutus-, tutkimus- ja kulttuuriperintölaitosten innovaatioita varten.”
Direktiivi liittyy viime joulukuussa annettuun ehdotukseen, jossa kuluttajille annettiin tietyissä rajoissa oikeus käyttää elokuvien, musiikin ja sähköisten kirjojen verkkotilauksiaan myös kotimaansa ulkopuolella. Uusien säädösten tavoitteena on helpottaa tähän tarvittavien sopimusten laatimista.
Ehdotuksen kiistanalaisin kohta koskee uutta lähioikeutta, joka annettaisiin kirjojen ja lehtien kustantajille. Tekijänoikeuden harrastajat tietävät, että äänilevyjen ja elokuvien tuottajat ovat lain mukaan itsenäisiä oikeudenomistajia samalla tapaa kuin varsinaiset tekijät tai esiintyvät taiteilijat. Sen sijaan kirjan tai lehden kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joista kirjailijat tai toimittajan kanssa on nimenomaan sovittu. Tällä on merkitystä mm silloin, kun jaetaan suojattujen teosten käytöstä myöhemmin syntyviä tuloja. Kustantajalla ei esimerkiksi ole oikeutta osuuteen kirjailijoille jaettavista lainauskorvauksista. Uudesta kustantajien lähioikeudesta on jo väitelty kiivaasti Euroopassa, ja monet asiantuntijat ovat pitäneet ehdotusta ongelmallisena. Ennustan, että mm uudistuksen taannehtivuudesta väännetään vielä moneen kertaan kättä, kun direktiivin käsittely etenee.
Kustantajien lähioikeuden julkilausuttuna tavoitteena on parantaa graafisen alan asemaa suhteessa verkkopalveluihin. Sanomatta jää, että se vahvistaa myös kustantajien asemaa suhteessa tekijöihin. Toisaalta tekijöiden ja av-tuottajien asemaa pyritään vahvistamaan säännöksellä, joka asettaa YouTuben kaltaisille palveluille tiukempia velvoitteita selvittää, onko kaikkeen sivustoilla saatavissa olevaan aineistoon todella hankittu asianmukaiset oikeudet. Tähän saakka palveluiden tarjoavat ovat voineet aika kevyesti vedota kolmannen osapuolen vastuuteen ja sen jälkeen myydä suruttomasti mainoksia kyseenalaisen aineiston yhteyteen.
Uudessa direktiivissä pyritään myös huomioimaan kirjastot, arkistot ja tutkimus. Jos direktiivi hyväksytään, kaikkien jäsenmaiden pitää tämän jälkeen ottaa lainsäädäntöönsä tekijänoikeuden rajoitus, joka sallii tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmien käytön suurten tietokokonaisuuksien analysoimiseen. Tällaista säännöstähän yritettiin jo muutama vuosi sitten, mutta silloin se kaatui Suomessa tekijäjärjestöjen vastustukseen. On mielenkiintoista nähdä, miten asia nyt etenee. Itse en koskaan ymmärtänyt järjestöjen fundamentalistista kantaa asiassa.
Kuten aina, komissio lupaa myös toimia Euroopan rikkaan kulttuuriperinnön edistämiseksi. Kovin dramaattisista askeleista ei kuitenkaan ole kyse, koska suurin osa ehdotuksista on Suomessa jo toteutettu kansallisilta pohjalta. Museot, arkistot ja kirjastot kaikkialla Euroopassa saisivat nyt oikeuden digitoida sisäiseen käyttöönsä historiallista aineistoa sen säilymisen turvaamiseksi. Tämä tekijänoikeuden rajoitus tuntuu itsestään selvältä, mutta kaikissa maissa sitä ei vielä ole. Digitointioikeus on määritelty niin suppeasti, ettei digitoituja teoksia esimerkiksi saisi lainata asiakkaille kirjaton ulkopuolelle ilman erillisiä sopimuksia.
Suurempi vaikutus on direktiivin toisella säännöksellä, joka antaisi kulttuurilaitoksille mahdollisuuden ”digitoida ja tarjota valtioiden rajojen yli myynnistä poistuneita, tekijänoikeuksin suojattuja teoksia, kuten kirjoja tai elokuvia, jotka eivät siis ole enää yleisön saatavilla.” Kysymys on siis samantapaisista hankkeista kuin Norjan ja Ranskan kansallisista digitaalisista kirjastoista, joissa on luettavissa (lähes) kaikki näissä maissa viime vuosisadalla ilmestyneet teokset.
Suuri osa näistä teoksistahan on vielä tekijänoikeudellisesti suojattuja, kiitos EU:n toteuttamien suoja-aikojen pidennysten. Ranskassa ja Norjassa asia on hoidettu ns laajennetun sopimuslisenssin perusteella. Tämä antaa Kopioston tapaisille järjestöille mahdollisuuden tehdä sopimuksia myös sellaisten tekijöiden puolesta, jotka eivät ole järjestön jäseniä. Olennaisesti uutta direktiivissä on se, että aineistoa saisi sen jälkeen käyttää koko Euroopan alueella.
Suomen tekijänoikeuslaissa on jo laajennettu sopimuslisenssi. Itse asiassa uusi direktiivi saattaisi eräissä tapauksissa merkitä huononnusta nykyiseen järjestelyyn. Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan (suomenkielistä tekstiä ei vielä ole käytettävissä):
“Member States shall ensure that the licences referred to in paragraph 1 are sought from a collective management organisation that is representative for the Member State where: (a) the works or phonograms were first published or, in the absence of publication, where they were first broadcast, except for cinematographic and audiovisual works; (b) the producers of the works have their headquarters or habitual residence, for cinematographic and audiovisual works; or (c) the cultural heritage institution is established, when a Member State or a third country could not be determined, after reasonable efforts, according to points (a) and (b).
Ensi lukemalla tämä tuntuu aivan järkevältä. Lupa on saatava tekijänoikeusjärjestöltä, joka edustaa teoksia, joista hankkeissa on kyse – Suomessa ensi sijaisesti suomalaisilta järjestöiltä, jotka edustavat suomalaisia tekijöiltä. Mutta miten menetellään käännösten suhteen? Entä silloin, kun kirjastoissa on merkittäviä kokoelmia ulkomaisia teoksia? Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan laajennettua sopimuslisenssiä voitaisiin soveltaa myös tällaisiin tapauksiin. Musiikin alalla Teoston tapaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat edustaneet kattavasti myös vastaavia ulkomaisia järjestöjä, mutta EU:n uusien määräysten jälkeen tilanne on muuttunut hankalaksi. Kirjoitetun tekstin puolella vastaavat järjestelyt ovat vasta alullaan. Direktiivin tekstiä on siis hyvä lukea suurennuslasin kanssa.
Ehdotettu uusi säännös on myös hyvä esimerkki siitä, että pelkkä lainsäädäntö ei auta paljoakaan, jos muut resurssit puuttuvat. Suomen tekijänoikeuslakihan sallisi jo nyt varsin laajalti historiallisen aineiston julkaisemisen verkossa sopimuslisenssin perusteella (tosin vain maan rajojen sisällä). Kirjastoilla ja arkistoilla ei vain ole rahaa maksaa tästä aiheutuvia lisenssimaksuja eikä digitointiin tarvittavaa työvoimaa. Hallituksen viimeisten leikkauksien jälkeen ei näytä lainkaan todennäköiseltä, että Kansallinen digitaalinen kirjasto kasvaisi lähivuosina merkittävästi, tuli direktiivi tai ei.
Samaan aikaan komissio tosin lupaa käyttää Luova Eurooppa ‑ohjelman Media-alaohjelmasta 1,46 miljardia euroa tukeakseen luovan sisällön liikkumista valtioiden rajojen yli. Rahoja myönnetään mm ohjelmien tekstitykseen ja jälkiäänitykseen. Saa nähdä, koska tulee kirjastojen vuoro. Kannattaa ainakin tarkistaa, mihin nämä rahat käytetään.