keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Vielä kerran hyvitysmaksusta

EU:n tuomioistuimen julkisasiamies Maciej Szpunar on juuri antanut lausuntonsa valituksesta,jonka espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat tehneet Espanjassa käytännössä olevasta yksityisen kopioinnin hyvitysmaksujärjestelmästä. Kannanotto on mielenkiintoinen, koska Suomessa on nykyisin samanlainen järjestelmä kuin Espanjassakin. Olen jo muutamaan kertaan päättänyt, etten enää seuraa hyvitysmaksun vaiheita EU:ssa, mutta kysymys on teoreettisella tasolla niin koukuttava, että oli sittenkin pakko palata asiaan.

Aluksi pieni kertaus. Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU:n tietoyhteiskuntadirektiiviin perustuva korvaus, joka maksetaan tekijöille ja esiintyville taiteilijoille siitä hyvästä, että yksityiset kansalaiset todennäköisesti tekevät heidän teoksistaan kopioita omaan käyttöönsä. Alun perin maksu on lisätty kopiointiin soveltuvien laitteiden, kuten tallentavien digiboksien ja tyhjien cd-levyjen hintaan, mutta Espanjassa ja Suomessa korvaukset suoritetaan nykyisin valtion budjetista.

Periaate on selvä, mutta EU on säätänyt hyvitysmaksusta mahdollisimman monimutkaisella tavalla. Sen sijaan että direktiivillä säädettäisiin kaikkia jäsenmaita sitovalla tavalla maksun suuruudesta ja jakotavasta, EU jättää jäsenmaille vapaat kädet päättää käytännön toimista. Niinpä maksujen taso sekä se, mistä laitteista maksuja peritään, vaihtelee suuresti. Lisäksi direktiivi antaa jäsenmaille mahdollisuuden yksinkertaisesti vain kieltää yksityinen kopiointi. Jos kopiointi ei ole sallittua, ei voida kerätä maksujakaan. Tällainen tilanne on ollut Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja muutamassa pienemmässä jäsenmaassa. Viis siitä, miten paljon kopiointia todella tapahtuu.

Viime vuonna Britannian hallitus päätti vihdoin laittaa asian kuntoon ja lisätä tekijänoikeuslakiin yksityistä kopiointia koskevat säännökset. Yksityinen kopiointi tuli nyt lailliseksi, mutta huomattavasti suppeammissa puitteissa kuin Suomessa. Britanniassa kopioita ei saanut tehdä esimerkiksi lainaksi saaduista tallenteista, eikä niitä saanut luovuttaa toisille henkilöille edes perhepiirissä. Tällä perusteella Britannian hallitus katsoi, että kopioinnin aiheuttama haittaa oli niin vähäistä, ettei hyvitysmaksuja tarvittu. Jo muutaman kuukauden voimassa ollut säännös jouduttiin kuitenkin perumaan, kun tekijänoikeusjärjestöt valittivat kansalliseen tuomioistuimeen. Tuomarit katsoivat, ettei hallitus ollut riittävän hyvin perustellut näkemystään siitä, ettei yksityisestä kopioinnista ole haittaa.

Tällä välin Espanjan hallitus oli kyllästynyt laitevalmistajien ja tekijänoikeusjärjestöjen jatkuviin oikeudenkäynteihin siitä, mikä oli maksun oikea taso, ja päätti siirtää korvaukset valtion budjettiin. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä. koska korvausten reaalitaso laski samalla huomattavasti, ja valittivat asiasta EU:n tuomioistuimeen. Valituksen keskeinen peruste oli, ettei tietoyhteiskuntadirektiivi järjestöjen mukaan salli hyvitysmaksun korvaamista jäsenmaiden budjeteista. Lisäksi järjestöt korostivat, että korvausten pitää perustua todellisen kopioinnin määrään. Jos korvauksen suuruus on etukäteen lyöty lukkoon budjetissa ja samaan aikaan kopioinnin määrä muuttuu, tilanne on siis järjestöjen mielestä joka tapauksessa direktiivin vastainen.

EU:n tuomioistuin ei vielä ole tehnyt asiassa ratkaisua, mutta julkisasiamiehen kannanotosta voi saada joitakin viitteitä. Teksti löytyy verkosta myös suomeksi, mutta olen sen tulkinnassa nojautunut 1709-blogissa julkaistuun epäviralliseen yhteenvetoon.

Julkisasiamies Maciej Szpunar aloittaa kannanottonsa laajalla katsauksella yksityistä kopiointia koskevien säännösten historiaan. Szpunar muistuttaa, että yksityinen kopiointi on yhtä vanhaa kuin tekijänoikeus: useimmissa Euroopan maissa se on ollut perinteisesti sallittua, joko lakiin kirjattuina tekijänoikeuden rajoituksena tai yleisenä käytäntönä. Yksityisen kopioinnin haittojen korvaaminen tuli ajankohtaisesti vasta, kun tallennuslaitteet yleistyivät niin paljon, että kopioinnista voitiin olettaa olevan haittaa tekijöille. Szpunar katsoo myös, ettei direktiivi sinänsä ota kantaa siihen, miten korvauksiin tarvittavat varat kerätään: peritäänkö ne laitteiden hinnassa vai suoraan veronmaksajilta. Tältä kannalta Espanjan (ja Suomen) ratkaisulle ei ole EU-lainsäädännön mukaan ole periaatteellista estettä.

Sen sijaan Szpunar toteaa, että kopiointikorvausten on perustuttava todelliseen haittaan, joka kopioinnista aiheutuu tekijöille. Ellei tätä oteta huomioon korvausten suuruudesta päätettäessä, järjestelmä on EU:n lainsäädännön vastainen. 

Tämän voi lukea suoraan direktiivin perusteluista. Valitettavasti direktiivi ei kuitenkaan anna mitään ohjetta siitä, miten todellinen haitta pitäisi arvioida. Ei riitä että tutkitaan miten yleistä kopiointi on. Pitäisi myös selvittää, miten paljon kopiointi todella vähentää myyntiä. EU:n tuomioistuin on jo tehnyt toistakymmentä ratkaisua hyvitysmaksuun liittyvissä asioissa, mutta toistaiseksi yhdessäkään tapauksessa ei ole jouduttu ottamaan selkeästi kantaa haitan arviointiin. Szpunar ei myöskään nyt näytä vielä ottavan kantaa siihen, täyttääkö Espanja vaatimuksen.

Suomen nykyinen hyvitysmaksujärjestelmä on samalainen kuin Espanjassa, mutta korvausten reaalitaso on huomattavasti korkeampi. Kukaan Suomesta ei myöskään ole valittanut EU:n tuomioistuimeen. Julkisasiamiehen kannanoton perusteella voisi arvioida, ettei nykyisen järjestelyn jatkumiselle ole esteitä, kunhan Suomen hallitus tarvittaessa pystyy osoittamaan keränneensä riittävästi tietoa kopioinnin yleisyydestä. Todellista haitaa tuskin pystytään mittaamaan.