Kuka omistaa uutiset?

Kirjoitin edellisessä blogissani, miten musiikkiteollisuus on yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut markkinoimaan tuotteitaan netissä uusilla tavoilla. Lehdistöllä tämä oppimisprosessi on vielä edessä, kun se ryhtyy siirtämään verkkosivujaan ”maksumuurien” taakse.

 

Lehdistöllä saattaisi olla musiikkiteollisuudelta oppimista myös tekijänoikeuksien hoidossa. Kun Englannin kuningatar Anna vahvista maailman ensimmäisen tekijänoikeuslain vuonna 1709, se oli tarkoitettu suojelemaan kirjailijoiden ja kustantajien oikeuksia. Kun moderni lehdistö syntyi 1800-luvun lopulla, se sai istua valmiiseen pöytään.

Viime vuosina lehtikustantajien keskeinen tavoite tekijänoikeuden alalla on ollut työsuhdetekijänoikeus. Vakiintuneen käytännön mukaan tekstin tai kuvan oikeudet kuuluvat tekijälle. Jos tekijä, esimerkiksi toimittaja, on kustantajan palveluksessa, oikeudet siirtyvät työnantajalle siinä laajuudessa kuin siitä on sovittu. Kustantajat halusivat olettamuksen käännettäväksi toisin päin: työsuhteessa olevan tekijän kaikki oikeudet siirtyvät työnantajalle, ellei toisin ole sovittu. Näin kustantajat olisivat saaneet automaattisesti oikeuden käyttää työntekijöiden teoksia tulevaisuudessa myös sellaisiin tarkoituksiin, joita ei vielä edes ole keksitty.

Kustantajien näkemys oli tavallaan ymmärrettävä. Ne olivat juuri havahtuneet siihen, ettei niillä ollutkaan Internet-oikeuksia arkistoihinsa, koska Internetiä ei ollut olemassa silloin kun tekstit oli tuotettu eikä niiden nettikäytöstä niin muodoin ollut voitu sopia. Muutosta ryhdyttiin kuitenkin ajamaan läpi väkisin neuvottelematta paljoakaan toisen osapuolen, tekijöiden kanssa. Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän keskusliitto ryhtyivät lobbaamaan työsuhdetekijänoikeuden puolesta ja se saatiin Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan 2007. Opetus- ja kulttuuriministeriö teetti oikeusneuvos Mikko Tulokkaalla selvityksen aiheesta, ja vuonna 2009 julkaistiin luonnos hallituksen esitykseksi tekijänoikeuslain muuttamiseksi.

Eduskunnassa työsuhdetekijänoikeus kaatui nolosti kalkkiviivoille, kun puolue toisensa jälkeen sanoutui irti hankkeesta. Vihreät tekivät asiasta kirjallisen kyselyn. Lopulta kulttuuriministeri Stefan Wallin ilmoitti, että hanke perutaan. Hänen seuraajansa Paavo Arhinmäki on ilmoittanut, ettei nykyisellä hallituksella ole mitään aikeita viedä työsuhdetekijänoikeutta eteenpäin.

Ääniteistä tai radiosta kuningatar Anna ei ymmärrettävästi tiennyt mitään, ja kun äänilevyteollisuus lähti kasvuun 1900-luvun alussa, se joutui huomaamaan, ettei sillä ollut mitään oikeuksia. Kun äänilevyteollisuuden kansainvälinen järjestö IFPI perustettiin, sen keskeiseksi tehtäväksi tuli tekijänoikeuslakien kehittäminen.

Tällä alalla IFPI onkin osoittautunut mestariksi. Äänilevyjen tekijänoikeussuoja tunnustettiin Isossa-Britanniassa jo vuonna 1934, ja 1961 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus äänitteiden tuottajien ja esittäjien taiteilijoiden oikeuksista. Alun perin tavoitteena oli suojata äänilevyjä laittomalta kopioinnilta, mutta pala palalta suoja on laajentunut, ja nykyisin sen piiriin kuuluu myös oikeus korvaukseen äänitteiden radioinnista, julkisesta esityksestä ja yksityisestä kopioinnista. IFPIn viimeisin menestys oli äänitteiden suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen.

Useimmat tekijänoikeusjuristit pitivät suoja-ajan pidennystä tarpeettomana, mutta Euroopan parlamentti heltyi, koska se halusi turvata Sir Cliff Richardille huolettomat eläkevuodet. Tässä on syy, miksi IFPI:n hankkeet ovat menestyneet paremmin kuin Viestinnän keskusliiton. IFPI on kauan sitten sopinut muusikkojärjestöjen kanssa tavoitteista, ja aina kun saadaan uutta rahaa, se jaetaan puoliksi. Työsuhdetekijänoikeus (josta IFPI sanoutui irti) olisi ollut tulonsiirto työntekijöiltä työnantajille, eikä se olisi tuonut alalle mitään uutta rahaa.

Teosten käytöstä voidaan sopia työntekijöiden kanssa, jos asiat ovat muuten kunnossa. Kustantajien suurin ongelma ei ole työsuhdetekijänoikeus vaan Internetin kilpailu. Tämä koskee erityisesti sanomalehdistöä. Tekijänoikeuslaki suojaa ”kirjallisia ja taiteellisia teoksia”, esimerkiksi romaaneja, artikkeleita ja pakinoita, samoin valokuvia, mutta uutisilla ei ole tekijänoikeutta. Faktat ovat faktoja, niitä ei omista kukaan, vaikka niiden selville saamiseksi olisi nähty miten paljon vaivaa tahansa.

Jos Internetiin syntyy taloudellisesti merkittävää liiketoimintaa, jonka perusideana on koota uutisia monista eri lähteistä, pitäisikö tästä maksaa korvaus uutisten alkuperäisille tuottajille? Kysymys on itse asiassa samanlainen kuin se, pitäisikö radioasemien maksaa esittäville taiteilijoille ja levy-yhtiöille levyjen soitosta. Alun perin tällaista oikeutta ei ollut olemassa. Vielä vuonna 1948 Suomen tekijänoikeuden grand old man T.M. Kivimäki opetti, ettei tekijänoikeus voi koskea levyjä, koska muusikot eivät ole tekijöitä. Vuosien mittaan laki on kuitenkin muuttunut.

Uutisten oikeuksiin liittyy merkittäviä sananvapauskysymyksiä. Tekijänoikeuden omistajalla on yksinoikeus päättää teoksen käytöstä – myös siitä, julkaistaanko sitä lainkaan. Tässäkin suhteessa kysymys äänilevyjen radioinnista ratkaistiin innovatiivisella tavalla, ns pakkolisenssillä. Tuottajalla ei ole oikeutta kieltää esitystä, ainoastaan oikeus korvaukseen.

Tällaisista kysymyksistä keskustellaan parhaillaan monissa maissa. Saksan liittopäivät ovat juuri hyväksyneen tekijänoikeuslain laajennuksen, joka määrittelee tarkemmin niitä oikeuksia, jotka liittyvät sanomalehtiaineiston käyttöön Internetissä. Veikkaan että asia tulee vielä ajankohtaiseksi meilläkin.