Arkistot Jäässä ?

Ulla-Lena Lundbergin  Jää  (Is) oli viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Kirjaa on tähän mennessä myyty yli satatuhatta kappaletta. Se on poikkeuksellinen saavutus saaristolaisaiheiselle teokselle, joka on alun perin kirjoitettu ruotsiksi. Lundberg on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä kirjailija, jolla on takanaan hieno ura. Monet arvostelijat totesivatkin, että Jää oli jatkoa Lundbergin aikaisemmalle teokselle Marsipaanisotilas.

En kuitenkaan huomannut, että kukaan olisi verrannut sitä Lundbergin teokseen När barometern stod på Karl Öberg (1972), vaikka molemmat tapahtuvat Ahvenanmaalla samassa miljöössä. Aikaisempi teos on kirjoitettu viisivuotiaan tytön näkökulmasta. Tapahtumavuosi on sama kuin Tyynen meren ensimmäisten vetypommikokeiden. Saaristolaistuvan seinällä on ilmapuntari, jonka alareunaan on kiinnitetty kyltti ”Karl Öberg, Hanko”. Hurjassa loppukohtauksessa ilmapuntari laskee alas Karl Öbergin kohdalle ja hirmumyrsky puhaltaa taivaalle kaikki sukulaiset ja ”koko maailman sellaisena kuin me sen tunsimme”.

 När barometern stod på Karl Öberg on unohtunut, koska se on radiokuunnelma. Itse asiassa Lundberg aloitti kuunnelmakirjailijana ja ryhtyi vasta myöhemmin kirjoittamaan romaaneja. Hänen ensimmäinen kuunnelmansa Noll lähetettiin jo vuonna 1966. Karl Öberg esitettiin radiossa neljäkymmentä vuotta sitten ja siinä kaikki. Sen jälkeen se on ehkä uusittu pari kertaa, mutta jos joku haluaisi verrata Lundbergin kuunnelmaa hänen nykyiseen tuotantoonsa, se ei ole mahdollista. Kuunnelmaa ei voi ostaa, sitä ei saa lainaksi eikä se löydy mistään julkisesta arkistosta. Tutkija toki pääsisi kuulemaan sen paikan päällä Ylen omista arkistoista, mutta se vaatii poikkeuksellista aktiivisuutta.

Vuosien mittaan Yleisradiolle on kertynyt valtavat arkistot, joissa on yli puoli miljoonaa radio- ja televisio-ohjelmaa. Niiden joukossa on yli kymmenen tuhatta radiokuunnelmaa 1930-luvulta alkaen, tekijöinä Mika Waltari, Hella Wuolijoki, Paavo Haavikko, Hannu Salama, Walentin Chorell, Bo Carpelan, Ulla-Lena Lundberg ja monet muut keskeiset kirjailijat. Kun radio- ja televisio-ohjelmien arkistoinnista pari vuotta sitten säädettiin laki, se tuli Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entisen elokuva-arkiston) tehtäväksi. Ennen lain voimaantuloa tuotetut ohjelmat jäivät kuitenkin järjestelyn ulkopuolelle. Niistä vastaa edelleen Yle, mutta laissa ei sanottu mitään siitä, miten ohjelmien pitäisi olla kansalaisten ulottuvilla. 

Tämän vuoden alusta Yleisradion asema muuttui, kun yhtiön toimintaa ryhdyttiin rahoittamaan verovaroin. Minua kiinnosti, mitä yhtiö aikoo nyt tehdä arkistoilleen. Hallintoneuvoston joulukuussa hyväksymä uusi strategia ei sano tästä mitään. Entä uusi yleisradiolaki? Se onkin mielenkiintoinen. Vuoden alusta voimaan tulleen lain 7 pykälä kuuluu seuraavasti:

”Yhtiön tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen palvelun sisältöpalveluja voidaan tarjota yleisissä viestintäverkoissa valtakunnallisesti ja alueellisesti.”  

Mitähän eduskunta on ajatellut, kun se on hyväksynyt tekstin? Laki ei tee eroa uusien ja vanhojen ohjelmien välillä. Jos sitä lukee kirjaimellisesti, arkisto-ohjelmien pitäisi olla jokaisen saatavilla yhtäläisin ehdoin uusien kanssa. Tätä tuskin on tarkoitettu, eikä se varmasti olisi järkevääkään. Mutta Yleisradiolta puuttuu visio siitä, miten arkistoja pitkällä tähtäimellä käytetään. Ei niitä loppumattomiin voi lähettää uusintoina. Verkkopalvelut on myös hyväksytty julkisen palvelun yleisradiotoiminnaksi. Ylen nykyiset arkistopalvelut, Areena ja Elävä arkisto, kattavat ainoastaan pienen osan arkistojen aineistosta, eikä niistä löydy juuri lainkaan kuunnelmia. En muista että Ulla-Lena Lundbergin kuunnelmia olisi nostettu siellä esiin edes Finlandia-palkinnon jälkeen.  

Ongelmana on tietysti se, että Yleisradio ei ”omista” yksin arkistojaan. Suuri osa aineistosta on sellaista, että uudesta käytöstä joudutaan tekijänoikeuslain ja sopimusten perusteella maksamaan lisäkorvauksia tekijöille. Näin pitää ollakin. Sama ongelma on kuitenkin myös levy-yhtiöillä, elokuvatuottajilla ja kustantajilla. Nekin ovat joutuneet neuvottelemaan sopimuksensa uudelleen. Useimmat suuret levy-yhtiöt ovat jo julkaisseet lähes koko vanhan ohjelmistonsa verkkokauppaan.   

Helpoin tapa saada kuunnelmien tapainen arkistoaineisto uuteen käyttöön olisi tarjota sitä myyntiin esimerkiksi verkkokaupassa. Silloin vanhojen ohjelmien julkaiseminen ei olisi pois uudesta tuotannosta. Tekijänoikeuksistakin olisi helpompi neuvotella, kun tekijät näkisivät, mitä vanha aineisto todella tuottaa. Vuosien mittaan Yle on joskus varovaisesti ehdottanutkin tällaista, mutta toistaiseksi aloitteet ovat kadonneet jonnekin. Epäilen että syynä on ollut kilpailijoiden kateus: kun Sanoma ja Maikkari eivät myy kuunnelmia, ei Ylekään saa tehdä sitä. Suomessa ei ole pystytty sopimaan, saako Yle myydä ylipäänsä yhtään mitään.  

Jos halutaan pysytellä julkisen palvelun puolella, tarjolla olisi myös yhteistyökumppaneita. E-kirjojen lainaus kirjastoissa on jo hyvällä alulla, Tanskassa kirjastot lainaavat verkossa musiikkia. Miksi kirjastoista ei voi lainata sähköisesti kuunnelmia? Tekniikka on jo olemassa, samoin mallit tekijöille maksettavista korvauksista. Tällaisestakin on joskus keskusteltu, mutta suunnitelmat ovat pysähtyneet Yleen. Yleisradiokaan ei tunnu oikein tietävän, mitä se haluaisi tehdä arkistoilleen.