Miten António Vitorino uudistaisi hyvitysmaksua ?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on digiboksien ja muiden tallentavien laitteiden hintaan sisältyvä maksu, jonka tuotto käytetään erilaisiin kulttuuria hyödyttäviin tarkoituksiin. Isoista rahoista ei ole kysymys. Maksun vuotuinen kertymä on vain noin kymmenesosa Suomen kansallisoopperan budjetista. Kulttuurin taloudesta se muodostaa siis hyvin pienen siivun. EU on kuitenkin säätänyt hyvitysmaksun osaksi tekijänoikeutta tavalla, joka on älyllisesti yhtä haastava kuin kulman kolmiajako harpilla ja viivoittimella.

Vuoden 2001 tietoyhteiskuntadirektiivin mukaan jäsenvaltioiden on kiellettävä suojattujen teosten yksityinen kopiointi. Ne voivat kuitenkin sallia sen, mikäli kopiointi hyvitetään tekijöille keräämällä maksu tallennusvälineistä. Maksua ei saa periä, mikäli kopioinnista ei ole merkittävää haittaa. Maksun suuruudesta ja keruutavasta päättäminen on jätetty jäsenvaltioille. Jokainen valtio soveltaa järjestelmää eri tavalla, ja direktiivin tulkinnoista on Euroopan tuomioistuimessa vireillä kasvava määrä oikeusjuttuja. Toissa vuonna EU antoi portugalilaisen juristin António Vitorinon tehtäväksi laatia ehdotus hyvitysmaksujärjestelmän uudistamiseksi. Ehdotus löytyy nyt EU:n sivuilta, ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua siihen kokonaisuudessaan.

Vitorino tekee monia ehdotuksia, jotka ovat luonteeltaan teknisiä ja käytännöllisiä. Hän ehdottaa, että maksu perittäisiin aina ostajan (ei myyjän) kotimaassa. Hyvitysmaksu pitäisi eritellä hintalapussa alv:n tavoin. Painopiste maksun keruussa tulisi siirtää tuottajaportaasta vähittäiskauppaan. Teollisuudella tulisi olla mahdollisuus saada kuukauden kuluessa uusien laitteiden markkinoille tulosta tieto siitä, millainen hyvitysmaksu tuotteesta peritään. Hyvitysmaksun palautus ammattikäyttäjille tulisi järjestää nykyistä sujuvammin.

Vitorino toteaa myös, että suuri osa hyvitysmaksuun liittyvistä epäselvyyksistä johtuu siitä, ettei direktiivissä ole riittävän selvästi määritelty, miten maksun suuruus pitäisi laskea. Hänen mukaansa yksityisen kopioinnin haitat (”harm”) tulisi määritellä tekijöiden tulonmenetyksenä. Ne tulisi laskea selvittämällä, mitä kuluttajat olisivat olleet valmiita maksamaan kopioista, jos heillä ei olisi ollut mahdollisuutta tehdä niitä itse (”the value the consumers attach to the additional copies in question”).

Kaikki asiantuntijat eivät ole olleet lainkaan vakuuttuneita hyvitysmaksun mielekkyydestä; esimerkiksi Britannian tekijänoikeusuudistusta vetänyt Ian Hargreaves on tuoreessa haastattelussaan suositellut sen poistamista kokonaan. Vitorinon tehtävänä oli ainoastaan laatia ehdotuksia nykyisen järjestelmän kehittämiseksi. Tältä pohjalta ajatus tulonmenetysten korvaamisesta on mielenkiintoinen. Hyvitysmaksun perimiseksi ei tarvitsisi osoittaa, että joidenkin tuotteiden myynti on vähentynyt. Riittää, että kopiointi on johtanut tulojen menetyksiin (”lost licensing opportunities”). Kopioinnin määrät ja menetysten välinen yhteys on kuitenkin voitava osoittaa kuluttajille selvällä tavalla (”clear and explainable correlation”).

Tässä vaiheessa ehdotus tulee jännittäväksi. Vitorino toteaa, ettei tulonmenetyksiä voi laskea kertomalla tehtyjen kopioiden määrää teosten kauppahinnalla, sillä tuotteiden kysyntä on tunnetusti riippuvainen hinnasta. Sen sijaan tulisi arvioida hypoteettinen summa, jonka kuluttajat olisivat valmiita maksamaan, mikäli yksityinen kopiointi ei olisi mahdollista. Eri tyyppisten kopioiden arvo voi siis olla hyvinkin erilainen.Hän ei kuitenkaan anna mitään viitteitä siitä, miten arvio voitaisiin käytännössä tehdä, vaan vanhana poliitikkona kunnioittaisi jäsenvaltioiden erilaisia traditioita.

Miten tuo hyöty siis tulisi laskea? Itse asiassa meillä on jo empiiristä tietoa siitä, mitä kuluttajat olisivat valmiita maksamaan, jos yksityinen kopiointi ei olisi laillista. Eivät mitään. Iso-Britannia ei ole ottanut käyttöön hyvitysmaksua vaan valinnut direktiivin salliman toisen vaihtoehdon eli kieltänyt kopioinnin. Yksityinen kopiointi on Britanniassa periaatteessa kiellettyä, mutta tämä ei ole synnyttänyt mitään uusia lisensointimuotoja. Kopiointi on kuitenkin siellä yhtä yleistä kuin muissakin EU-maissa. Ovatkin Britannian tekijät ja tuottajat niin tyhmiä, etteivät halua ryhtyä perimään heille teoreettisesti kuuluvia maksuja? Eivät varmasti ole, mutta he ovat oivaltaneet, että lisensointijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä aiheutuisi enemmän kuluja kuin tuottoja.  Vitorinon ”lost licensing opportunities” on juridinen fiktio: se toimisi ainoastaan toisessa todellisuudessa, jossa tekniikka olisi erilaista kuin meidän todellisuudessamme.

Tästä huolimatta julkisuuteen ilmestyy varmasti Brysselissä toimivien konsulttitoimistojen tutkimuksia, joissa on kauniiden matemaattisten mallien avulla selvitetty, miten yksityisestä kopioinnista johtuvat tulonmenetykset voidaan arvioida. Jos tilaajana ovat olleet tekijäjärjestöt, menetykset arvioidaan suuriksi, kun taas teollisuuden tilaamissa selvityksissä ne osoittautuvat pieniksi. Parempi kuitenkin olisi, jos Suomi pystyisi esittämään EU:lle parempia ja yksinkertaisempia ratkaisuja. Hyvitysmaksua ei pystytä rationaalisella tavalla rakentamaan tekijänoikeusjärjestelmän sisälle niin, että maksun laskutapa olisi kuluttajien kannalta läpinäkyvä. Itse idea, av-tuotannon tukeminen, on järkevä. Miten olisi esimerkiksi verkkomainonnasta perittävä vero, jonka tuotto korvamerkittäisiin av-tuotantoon?