keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Hyvitysmaksu ei muutu vuonna 2014

Olen tällä palstalla seurannut viime vuosina yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun kehitystä. Hyvitysmaksu peritään eräistä kopiointiin soveltuvista laitteista, esimerkiksi tallentavista digibokseista, korvauksena vahingosta, jota laitteiden käytön oletetaan aiheuttavan tekijöille ja tuottajille.
 
Oma kiinnostukseni aiheeseen on lähinnä teoreettista. Eräät oikeusoppineet ovat kuvanneet järjestelmää ”syvästi irrationaalisesti”, koska kopioinnista aiheutuvien hyötyjen ja haittojen arvioiminen on osoittautunut hankalaksi. Tekniikan kehityksen myötä on tullut vaikeaksi ratkaista, millaisista laitteista hyvitysmaksu tulisi periä. EU:n tuomioistuimessa on vireillä tätä koskevia oikeusjuttuja. Suomen kulttuuriministeriö on usean vuoden ajan luvannut järjestelmään pikaisia muutoksia ja teettänyt selvityksiä, jotka eivät ole johtaneet konkreettisiin tuloksiin.
Joulukuun 13. valtioneuvosto vahvisti asetuksen, jonka mukaan hyvitysmaksut säilyvät vuonna 2014 ennallaan. Maksuja peritään entiseen tapaan esimerkiksi mp3-soittimista ja digibokseista, mutta ei tietokoneista, tableteista tai matkapuhelimista, kuten on ehdotettu  – ei myöskään skannereista ja printtereistä, jotka eräissä EU-maissa kuuluvat maksun piiriin.
Nykyisessä tilanteessa hyvitysmaksun säilyttäminen ennallaan oli varmasti järkevä vaihtoehto. Kerätyt rahathan menevät sinänsä hyviin tarkoituksiin. Työryhmien asettaminen tuskin kuitenkaan johtaa mihinkään – tarvittaisiin uutta näkemystä. Ei pidä välttämättä vain vedota EU:n direktiiviin, koska sitäkin tullaan uudistamaan. Olisi hyvä, jos lopultakin päästäisiin arvioimaan myös kopioinnin taloudellisia vaikutuksia – tästä ei Suomessa ole tehty vakavasti otettavaa tutkimusta.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Miksi vanhat Aku Ankat ovat verkossa, mutta Hesarit eivät?

Kaikki Ankka-fanit ovat varmaankin jo huomanneet, että vanhat Aku Ankan numerot vuodesta 1951 alkaen ovat nykyisin luettavissaverkossa. Pientä kuukausimaksua vastaan luettavaksi on nyt saatu satatuhatta (!) sivua vanhoja Akkareita. Aplodeja Sanoma-yhtiölle.
Mutta jos vanhat Aku Ankat ovat verkossa, miksi sinne ei ole saatu vanhoja Helsingin Sanomien numeroita? Olisi hienoa selata Karin piirroksia tai tarkistaa, millainen Erkon ja Kekkosen välinen riita oli. Helsingin Sanomien uudet numerot ovat saatavissa nettitilauksena, mutta historiallinen ulottuvuus puuttuu.
En tiedä, onko Sanomatalossa suunnitelmia vanhojen Hesareiden julkaisemiseksi verkossa. Kaikkien Helsingin Sanomien numeroiden yhteenlaskettu sivumäärä on monta kertaa suurempi kuin Aku Ankkojen. Ehkä hanke ei olisi kannattava. Mutta vanhojen sanomalehtien julkaisemiseen liittyy myös tekijänoikeudellisia ongelmia. Aku Ankkojen oikeudet voi saada yhdestä paikasta, Disney-yhtiöltä. Sen sijaan Sanomat eivät pääsääntöisesti omista Helsingin Sanomien vanhojen numeroiden verkko-oikeuksia. Ne kuuluvat tuhansille toimittajille, avustajille ja kuvaajille. Tekijänoikeuslain mukaan kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joiden luovutuksesta on sovittu. Kun Internetiä ei aikaisemmin ollut olemassa, siihen liittyvistä oikeuksista ei voitu sopia, vaan ne ovat jääneet tekijöille. Jokainen ymmärtää, että jos lehtiyhtiön on ensin solmittava uudet sopimukset kaikkien niiden tuhansien tekijöiden kanssa, jotka ovat avustaneet lehteä viimeisten 70 vuoden aikana, hanke ei ole käytännössä mahdollinen. Uusista verkko-oikeuksista sovitaan työehtosopimuksissa, mutta järjestöt eivät voi sopia taannehtivasti jäsentensä perikuntien tai ei-jäsenten puolesta.
Nyt tilanne saattaa muuttua, sillä eduskunta hyväksyi kuukausi sitten lain tekijänoikeuslain muuttamisesta. Uusi laki ehti jo tulla voimaan 15. marraskuuta. Lain 25g §:n otsikkona on ”Arkistoidun ohjelman ja lehden uudelleen käyttäminen”, ja sen mukaan Lehtikustantaja saa sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, valmistaa teoksesta kappaleen ja käyttää sitä yleisölle välittämiseen, jos teos sisältyy lehtikustantajan ennen 1 päivää tammikuuta 1999 julkaisemaan sanoma- tai aikakauslehteen.” Yleisölle välittäminen on tässä ennen kaikkea teosten julkaisemista verkossa. Viittaus 26 §:ään tarkoittaa, että kustantajalla on ennen julkaisua oltava asiasta sopimus lukuisia tekijöitä edustavan järjestön, esimerkiksi Kopioston kanssa.
Vastaava säännös koskee radio- ja televisioyhtiöitä. Lehtien kustantajan ja tv-yhtiöden ei tarvitse hankkia vanhan aineistonsa verkko-oikeuksia yksilöllisesti, vaan asioista voidaan sopia kollektiivisesti. Järjestelyä kutsutaan ”laajennetuksi sopimuslisenssiksi”. Tekijöillä on oikeus saada korvaus teostensa käytöstä. Jos joku ei ehdottomasti halua vanhojen teostensa uudelleenjulkaisua, hänellä on oikeus kieltää se. Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, sama käytäntö on jo vuosikymmeniä ollut voimassa musiikin radiolähetysten osalta: Teostolla on oikeus solmia sopimuksia radiolähetyksistä myös sellaisten säveltäjien osalta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita. Säveltäjillä on oikeus kieltää radiointi, mutta tietääkseni kukaan ei Suomessa ole koskaan käyttänyt kielto-oikeutta.
Nyt voimaan tulleet uudet pykälät on rajattu erittäin ahtaasti. Laajennettua sopimuslisenssiä voi hyödyntää ainoastaan aineiston alun perin tuottanut lehtiyhtiö tai radio- ja televisioyhtiö. Se ei koske kirjojen kustantajia. Jos julkaisijaa ei enää ole olemassa, kukaan muu ei voi aineistoa julkaista, vaikka solmisikin sopimuksen Kopioston kanssa. Kirjastot eivät uusien säännösten perusteella voi ryhtyä julkaisemaan vanhaa aineistoa netissä. Lainmuutos ei mitenkään auta kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämistä. Viipurin Sanomia on turha odottaa. Nähtäväksi jää, miten nopeasti sopimuksia Kopioston kanssa alkaa syntyä ja missä laajuudessa lehtitalot todella ryhtyvät avaamaan arkistojaan nettiin.

Laajennettu sopimuslisenssi

Radio- ja televisioarkistoja koskeva laajennettu sopimuslisenssi oli Suomessa valmisteilla jo vuonna 2002. Asiasta oli hallituksen esitys, mutta kustantajien lobbarit kaatoivat sen eduskunnassa. Muissa pohjoismaissa järjestely on ollut voimassa jo pitkään. EU:ssa laajennettua sopimuslisenssiä on kuitenkin vastustettu. Jarrutuksen takana ovat olleet suuret kansainväliset tuotantoyhtiöt, jotka uskovat pystyvänsä omin voimin neuvottelemaan edullisempia sopimuksia. Nyt suomalaiset lehtikustantajatkin ovat huomanneet, ettei nettipalveluita synny ilman lainmuutoksia.
Internetin kehitys on osoittanut, että jos verkossa pystytään tarjoamaan kohtuuhintaan suuria aineistomääriä, tästä voi syntyä uutta liiketoimintaa, joka hyödyttää palvelun tarjoajia, tekijöitä ja yleisöä. Google Books ja Spotify ovat hyviä esimerkkejä. Vaikka niiden toimintaan liittyy ongelmia, ne ovat luoneet liiketoimintaa aineistosta, joka olisi muuten täysin kuollutta. Tuoreet raportit kertovat, että musiikin piratismi on dramaattisesti vähentynyt kaikkialla, missä Spotifyn kaltaiset lailliset ja helposti käytettävät streaming-palvelut ovat yleistyneet.
Uuden lainsäädännön tarve tunnustetaan laajalti. Wolters Kluwer on tunnettu hollantilainen oikeustieteellisen kirjallisuuden kustantaja. Monien kustantajien tavoin yhtiö ylläpitää blogia, jolla ilmestyy juttuja alan ajankohtaisista kysymyksistä. Kuukausi sitten blogissa kysyttiin, kuinka moni uskoo, että EU:n vastustama laajennettu sopimuslisenssi (extended collective licensing, ECL) olisi paras tapa ratkaista massadigitointiin liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat. Kyselyyn vastasi 2076 lukijaa, joista 96 % kannatti laajennettua sopimuslisenssiä.
Tällaisia verkkokyselyitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kuka tahansa voi vastata, äänestäjät valikoituvat sattumanvaraisesti. Kluwerin verkkosivuilla tuskin kuitenkaan käy muita kuin lukijoita, jotka jo tuntevat eurooppalaista lainsäädäntöä. Kustantajan edustajat toteavatkin, että vastaajien suuri määrä ja lähes yksimielinen näkemys vaikuttavat varmasti myös päättäjiin. Isossa-Britanniassa ja Unkarissa laajennettu sopimuslisenssi on jo toteutettu. Saksassa on vireillä vastaavanlainen, Suomen ratkaisua huomattavasti laajempi uudistus. Kluwerissa ei tiedetä, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut laajennettu sopimuslisenssi jo useita vuosia ja siitä on saatu hyviä kokemuksia.
Kun uusi europarlamentti kohta aloittaa toimintansa ja Suomikin on astunut mukaan ECL-rintamaan, pohjoismaiden kannattaisi ryhtyä ajamaan EU:n laajuista sopimuslisenssiä komission ohjelmaan. Ilman EU-lainsäädäntöä ratkaisut jäävät kansallisiksi, emmekä me suomalaiset koskaan pääse lukemaan verkosta vanhoja ruotsalaisia sanomalehtiä, vaikka molemmissa maissa olisikin omat sopimuslisenssijärjestelyt.
Palataan lopuksi vielä Ankkoihin. Niille, jotka ovat jo tilanneet Ankkalataamon katseluoikeudet, voi suositella oheislukemiseksi PaTrick Bahnersin uutta tutkimusta Entenhausen. Die ganze Wahrheit. Kirjasta selviää muun muassa, miksi Aku Ankalla on ollut vuosien mittaan useita erilaisia maapalloja.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Hyvitysmaksu työllistää yhä tuomareita

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU-direktiiviin perustuva maksu, joka peritään tiettyjen elektronisten laitteiden myynnistä kulttuurin tukemiseksi. Idea on hyvä. Hyvitysmaksu haluttiin kuitenkin kytkeä tekijänoikeuslakiin, ja siitä tehtiin korvaus ”yksityisen kopioinnin aiheuttamista haitoista”. Direktiivi ei kerro, miten haittojen suuruus voidaan arvioida. Ei ole edes selvää, pitääkö haittoja lainkaan todistaa, vai onko kyseessä eräänlainen juridinen fiktio. Tämä on johtanut jäsenvaltiot hyvinkin erilaisiin ratkaisuihin. Iso-Britannia on yksinkertaisesti kieltänyt yksityisen kopioinnin ja todennut, ettei maksuja tarvitse periä, kun kukaan ei tee laillisia kopioita. Tämäkin mahtuu direktiivin puitteisiin.
 
Jos hyvitysmaksu on korvaus yksityisestä kopioinnista, sitä ei voida periä yritysten hankkimista laitteista. Yritys ei per definitio voi tehdä yksityisiä kopioita. Suomessa yrityskäyttöön myydyt laitteet on alun pitäen vapautettu hyvitysmaksusta. Useimmat EU-maat eivät kuitenkaan viitsineet eritellä yksityiseen ja yrityskäyttöön myytyjä laitteita, koska se on käytännössä työlästä, kunnes Euroopan tuomioistuin lokakuussa 2010 antamassaan ratkaisussa (C-467/08 Padawan SL v SGAE ) totesi, että menettely on direktiivin vastainen samalla tavoin kuin yksityisautojen tuonnista Suomessa aikaisemmin peritty vero.
Nyt monet jäsenvaltiot ovat samassa tilanteessa kuin Suomen valtio. Yritykset, joilta on peritty liikaa maksuja, haluavat rahansa takaisin. Rahat puolestaan on ajat sitten jaettu edelleen taiteilijoille ja tuottajille hyvitysmaksun tarkoituksen mukaisesti. Nyt valtiot yrittävät kiemurrella irti kiusallisesta tilanteesta. Ranskassa kansalliskokous teki pikaisen lainmuutoksen, jonka mukaan maksettuja hyvitysmaksuja ei voida periä takaisin, mutta perustuslakituomioistuin määräsi taannehtivan lain kumottavaksi. Alankomaissa hyvitysmaksutoimiston ja elektroniikkayhtiöiden välinen riita on edennyt toiseen oikeusasteeseen.
Kaikkein mielenkiintoisin tilanne on Espanjassa, Padawan-ratkaisun kotimaassa. Espanjan hallitus suuttui EU-tuomioistuimen päätöksestä niin paljon, että poisti hyvitysmaksun kokonaan. Valtion budjetissa osoitetaan nyt vuosittain viisi miljoonaa euroa samoihin tarkoituksiin kuin aiemmin perityt hyvitysmaksut. Kun Espanjan hyvitysmaksukertymä oli suurimmillaan yli 70 miljoonaa euroa, on selvää, etteivät tekijöitä edustaneet järjestöt ole ihastuneita (olkoonkin että osa kertymästä oli tullut yrityksille myydyistä laitteista, mikä oli direktiivin vastaista). Järjestöt vaativat Espanjan hallitukselta korvausta saamatta jääneistä hyvitysmaksuista. Hallitus puolestaan katsoo, että viisi miljoonaa euroa riittää täysin korvaukseksi kopioinnin aiheuttamista haitoista. Suurempia haittoja ei kukaan ole hallituksen mielestä pystynyt osoittamaan. Tämäkin kysymys todennäköisesti etenee aikanaan EU:n tuomioistuimeen.
On hyvitysmaksu toki löytänyt tukijoitakin. Latviassa maan hallitus ei vuoden 2005 jälkeen ole kertaakaan korottanut hyvitysmaksua. Tekijänoikeusjärjestöt valittivat hallituksen toimista perustuslakituomioistuimeen. Satversmes tiesa  totesi ratkaisussaan, että hallitus oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan. Latviassa hyvitysmaksujen suuruus tullaan tästä lähtien tarkistamaan säännöllisesti. Tuomioistuin ei kuitenkaan ottanut kantaa siihen, mikä on maksujen oikea taso.
Vastaavanlaisia juttuja on vireillä monissa maissa. Vastapuolina ovat yleensä tekijänoikeusjärjestöt että teollisuuden edustajat. Valtiot yrittävät perustella omia hyvitysmaksupäätöksiään, ja tuomioistuimet yrittävät löytää ympäripyöreästi kirjoitetusta direktiivistä ohjeita niiden laillisuuden arvioimiseen. EU:n tuomioistuimessa on jonossa Tanskasta tullut ennakkopäätöspyyntö riitajutusta, jossa osapuolina ovat meidän hyvitysmaksutoimistoamme vastaava Copydan Båndkopi sekä tuttu nimi, Nokia, entinen älypuhelinten valmistaja. Epäselvästi kirjoitetut direktiivit työllistävät tuomareita.
Kuluttajien mielipidettä ei kukaan ole kysynyt. Vaikka Espanjassa hyvitysmaksut on siirretty valtion maksettaviksi, laitteiden hinnat eivät paikallisten raporttien mukaan ole vastaavasti alentuneet.

lauantai 16. marraskuuta 2013

EU tarjoaa digitaalisille markkinoille vain äidinrakkautta?

EU:n komissio julkisti viime keskiviikkona (13.11.) uuden hankkeensa ”Licences for Europe”, jonka tavoitteena on edistää musiikin, elokuvien ja muiden tekijänoikeudellisesti suojattujen tuotteiden levitystä Euroopan maiden välillä. Komissio on huolestunut siitä, että Eurooppa on jäänyt digitaalisilla markkinoilla pahasti jälkeen Yhdysvalloista. ”Licences for Europe”- raportti perustui intressiryhmien välisiin neuvotteluihin. Arvostelijoiden mukaan hanke on saanut aikaan vain kauniita ajatuksia, ”äidinrakkautta ja omenapiirakkaa”, mutta ei yhtään konkreettista tulosta.
Tavaran kauppa EU-maiden välillä sujuu jo varsin sujuvasti. Käytettyjen autojen tai viinan kohdalla voi olla vähän kitkaa, mutta muuten suomalaiset kuluttajat voivat tilata kenkänsä mistä tahansa EU-maasta – ja tietysti suomalaiset yritykset myydä tuotteitaan muualle Eurooppaan. Kulttuurin kohdalla tilanne on toinen. Tekijänoikeuksia ei yleensä myydä, vaan ne ”lisensoidaan”. On tavallista, että oikeudet lisensoidaan vain yhteen maahan kerrallaan. Komission toimeksiannossa viitattiin siihen, etteivät eurooppalaiset televisioyhtiöt pysty jakelemaan ohjelmiaan verkossa koko unionin alueelle, vaikka niillä olisi sisäisen muuttoliikkeen vuoksi katsojia monissa maissa. En ole tarkistanut asiaa, mutta todennäköisesti Olli Rehnkään ei pysty laillisesti katsomaan Brysselissä Yle Areenan ohjelmia – ne on lisensoitu vain kotimaahan. Komissio haluaisi myös eurooppalaisia filmiklassikoita verkkojakeluun, tv-arkistot auki yleisölle sekä selvemmät säännöt sosiaalisissa verkoissa syntyneen aineiston käyttöön.
Vuoden aikana osapuolet kävivät keskusteluja komission siipien suojassa. Eurooppalaisen kulttuurin moninaisuutta kuvastaa hyvin, että englanninkielisessä raportissa puhutaan ”Intressiryhmien välisestä dialogista” (stakeholders’ dialogue), saksankielisessä pelkästä dialogista. Dialogikin jäi osittain yksipuoliseksi, sillä tieteellisten kirjastojen edustajat erosivat koko projektista. Komissaari Michel Barnier oli kuitenkin tiedotustilaisuudessa optimistinen. Hänen mukaansa ”Licences for Europe-hanke on osoittanut, että intressiryhmien välinen dialogi pystyy luomaan konkreettisia ratkaisuja digitaalisten yhteismarkkinoiden rakentamiseen.”
Kriitikoiden näkemys tuloksista on toisenlainen: EU tarjoaa kauniita sanoja, konkreettiset ehdotukset puuttuvat.  Useiden tekijänoikeusjuristien toimittama IPKat –blogi arvioi, että laihan lopputuloksena syynä oli liian ahtaaksi rajattu toimeksianto. Tarvittavat lainmuutokset oli etukäteen rajattu keskustelujen ulkopuolelle. Digitaalisista markkinoista vastaava komissaari Neelie Kroes olikin tiedotustilaisuudessa huomattavasti pessimistisempi kuin Barnier. Kroesin mukaan ”keskustelu jatkuu, ja nyt on aika arvioida, millainen rooli lainmuutoksilla voisi olla kehityksen jouduttamisessa”.
Kroesin näkemys sai seuraavana päivänä (14.11.) vahvistusta, kun yhdysvaltalainen tuomioistuin hylkäsi kanteen, jonka amerikkalaiset kirjailijajärjestöt olivat nostaneet Google Booksia vastaan. Google on omin lupinensa ja ilman mitään lisenssiä digitoinut 30 miljoonaa kirjaa ja avannut niiden sisällön verkkoon, niin että hakukoneiden käyttäjät voivat lukea niistä lyhyitä otteita. Tavoitteena on, että näin luodaan maailman suurin digitaalinen kirjakauppa (e-kirjojen myynnistä tekijöille maksettavista korvauksista on vireillä toinen oikeudenkäynti). Tuomioistuin ei nähnyt Googlen menettelyssä mitään moitittavaa; se mahtuu Yhdysvaltain tekijänoikeuslain fair use -pykälän puitteisiin. EU:ssa ei ole saatu aikaan mitään Google Booksin verrattavia hankkeita. 
Tekijöiden täytyy tietysti saada korvaus teostensa käytöstä. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että jos Googlen pitää neuvotella 30 miljoonaa lisenssiä, hanke ei koskaan valmistu. Itse asiassa Google on suurten muskeliensa ja Yhdysvaltain tekijänoikeuslain erikoispiirteiden ansiosta saanut aikaiseksi tilanteen, joka eurooppalaisessa tekijänoikeudessa tunnetaan nimellä ”laajennettu sopimuslisenssi”. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Kopioston kaltaiset järjestöt voisivat kollektiivisesti myöntää kaikkien suomalaisten kirjailijoiden puolesta EU:n laajuisia lisenssejä. Unionin piirissä tämä ratkaisu on kuitenkin tähän saakka suljettu kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Bibliothèque Nationale julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä

Ranskan kansalliskirjasto Bibliothèque nationale de France (BnF) julkaisee verkossa 200 000 äänilevyä. Levyt eivät kuitenkaan tule olemaan yleisön kuunneltavissa ilmaiseksi, vaan käytöstä peritään maksu. Kirjaston päätös on herättänyt keskustelua digitaalisten kirjastojen tulevaisuudesta.
 
Kirjoitin jokin aika sitten Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, opetusministeriön kunnianhimoisesta hankkeesta, jonka ansiosta verkossa on jo käytettävissä satoja tuhansia kirjoja ja kuvia. Äänitteet puuttuvat vielä tarjonnasta. Ranskalaisten suunnitelma esittelee vaihtoehtoisen mallin suurten äänilevykokoelmien julkaisemiseksi yleisön käyttöön.
Useimmissa Euroopan maissa kirjanpainajilla ja kustantajilla on jo pitkään ollut velvollisuus lähettää kaikista julkaisemistaan kirjoista vapaakappale kansalliskirjastoon. Ranska oli ensimmäinen maa maailmassa, joka laajensi vapaakappalelakia vuonna 1939 koskemaan äänilevyjä (Suomessa vastaava säännös tuli voimaan 1981). Tämän ansiosta kansalliskirjastossa on yli 70 vuoden ajalta kattava kokoelma ranskalaisia levyjä. BnF on myös onnistunut hankkimaan merkittävän kokoelman vanhempia levyjä. Äänitteitä voi nykysinkin tutkia kirjaston tiloissa Pariisissa, mutta se vaatii käyttäjältä sitkeyttä.
Kokoelmien digitoimisesta aiheutuu huomattavia kustannuksia, ja julkaisemiseen liittyy tekijänoikeudellisia ongelmia. Ennen vuotta 1963 ilmestyneiden levyjen tuottajien oikeudet ovat vanhentuneet, mutta levyillä olevat sävellykset ovat usein vielä suojattuja. Lullyn oopperat voidaan vapaasti julkaista verkossa, mutta Non, je ne regrette rien vaatii tekijöiden luvan. BnF on ratkaissut ongelman solmimalla yhteistyösopimuksen kahden ulkopuolisen yrityksen kanssa. Digitoinnista vastaa belgialainen Memnon Archiving Services ja julkaisemisesta musiikin verkkokauppaan erikoistunut Believe Digital. Sopimuksen yksityiskohtia ei ole julkaistu, mutta tarkoituksena on, että yhteistyökumppanit vastaavat tekijänoikeuksista ja (ainakin osittain?) digitoinnin kuluista.
BnF:n ratkaisu on jo herättänyt keskustelua. Kriitikkojen mielestä nyt on luotu ”tekijänoikeuden Sääntö 22”, kun vapaan aineiston käyttö tulee uudelleen maksulliseksi. Kaikki 200 000 digitoitavaa levyä eivät kuitenkaan ole vielä vapaita, ja levyjen kuuntelu paikan päällä kirjastossa tulee jatkossakin olemaan ilmaista. Enemmän kysymysmerkkejä voikin liittää BnF:n toiseen suureen digitointihankkeeseen. Sen tavoitteena on julkaista verkossa 70 000 kirjaa, jotka on julkaistu ennen vuotta 1700.  Niiden tekijänoikeudet ovat taatusti jo vanhentuneet. Vain 3500 keskeistä teosta julkaistaan heti vapaasti luettavaksi BnF:n Gallica-tietokannassa, muiden käyttö kirjaston ulkopuolella tulee aluksi olemaan maksullista.
Ihanteellista olisi, jos mahdollisimman suuri osa kulttuuriperinnöstä saataisiin verkkoon vapaasti kaikkien käytettäväksi. Suojatun aineiston käyttöön tarvitaan kuitenkin tekijöiden lupa, ja yleensä siitä täytyy maksaa. Verkkoliiketoiminnassa on jo kehitetty sopimusmalleja, joiden pohjalta valtavat määrät teoksia saadaan käytettäväksi kohtuullisin yksikkökustannuksin – esimerkkinä vaikkapa Spotify. Käyttäjä maksaa, mutta maksu on kohtuullinen ja ennen kaikkea helppo suorittaa. Voitaisiinko Suomessa oppia jotakin BnF:n ratkaisusta? Tällä tavoin voitaisiin saada Kansalliseen digitaaliseen kirjastoon nopeasti vaikkapa ennen vuotta 1963 julkaistut suomalaiset äänilevyt.
Samaa mallia voitaisiin ehkä soveltaa myös painettuun tekstiin. Google Books on julkaisemassa valtavan määrän englanninkielisiä kirjoja verkkoon (tähän liittyy tosin myös avoimia oikeusjuttuja). Suomessa ei ole samanlaisia visioita. Tällä hetkellä Kansallisesta digitaalisesta kirjastosta löytyvät suomalaiset sanomalehdet vain vuoteen 1910 saakka. Samaan aikaan sanomalehdillä on kova tarve kehittää uutta digitaalista liiketoimintaa. Entä jos verkkoon saataisiinkin samaan portaaliin kaikkien suomalaisten sanomalehtien vanhat vuosikerrat, uudemmat maksullisina?

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Arhinmäki uudistaa hyvitysmaksua

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki antoi äskettäin ministeriönsä virkamiehille tehtäväksi ryhtyä valmistelemaan useita muutoksia tekijänoikeuslakiin. Näiden joukossa on hyvitysmaksun uudistaminen. Toimeksiannossa todetaan, että maksujen kertymä on viime vuosina laskenut, vaikka kopioinnin ei ole osoitettu vähentyneen.
 
Tässä tilanteessa on mielenkiintoista katsoa, mitä Teoston hyvitysmaksutoimiston syyskuussa valmistunut tutkimus kertoo kopioinnista ja siinä tapahtuneista muutoksista. Yksityinen kopiointihan on laillista. Hyvitysmaksu on eräiden tallentavien laitteiden hintaan lisätty maksu, joka jaetaan tekijöille korvauksena siitä, että heidän teoksistaan on valmistettu kopioita. Maksun alkuperäinen perustelu oli, että kopioinnin väitettiin vähentävän teosten myyntiä ja siten myös tekijöiden tuloja.
Laki edellyttää, että maksuista päätettäessä on otettava huomioon kopioinnista saatavissa oleva tieto. Olen arvostellut aikaisempia tutkimuksia monista syistä.  Kysymyksenasettelu on ollut tarkoitushakuinen ja tutkimuksissa oli teknisiä puutteita. Niiden perusteella on vaikea tehdä luotettavia arvioita kopioinnin todellisesta kehityksestä.
Vuoden 2013 kopiointitutkimuksen on tehnyt Taloustutkimus Oy. Aineisto löytyy hyvitysmaksutoimiston verkkosivuilta. Aikaisempiin verrattuna tutkimuksessa on monia parannuksia. Otos on edustava. Kysymyksissä on keskitytty lain tarkoittamaan yksityiseen kopiointiin ja karsittu pois piraattikopiot, verkosta ostettu aineisto sekä vastaajien omat videot. Tulokseksi saadaan, että suomalaiset tekevät vuosittain 587 - 725 miljoonaa kopiota omaan käyttönsä (vaihteluväli perustuu käytettyyn tutkimusmenetelmään). Määrä on suunnilleen sama kuin edellisenä vuotena.

395 miljoonaa kopiota vuodessa, vai kuusi kopiota viikossa?

Kuusisataa miljoonaa kopiota kuulostaa valtavalta määrältä, mutta asia olisi voitu esittää myös toisella tavalla. Kokonaismäärästä noin 330 miljoonaa on musiikkia ja 395 miljoonaa videotiedostoa. Tutkimusraportista käy ilmi, että ylivoimaisesti suurin osa ”videotiedostoista” on digiboksille tallennettuja televisio-ohjelmia. Noin 1,2 miljoonaa suomalaista on tutkimuksen mukaan tallentanut tv-ohjelmia digiboksille myöhempää katselua varten. Jos jokainen heistä olisi tallentanut yhden ohjelman päivässä, tulokseksi saataisiin jo 438 miljoonaa kopiota. Tutkimuksen keskeinen tulos voitaisiin myös ilmaista toteamalla, että digiboksin omistajat tallentavat keskimäärin kuusi tv-ohjelmaa viikossa. Se ei kuulosta lainkaan yhtä vakuuttavalta kuin 395 miljoonaa kopiota vuodessa, vaikka kyseessä on sama informaatio eri muodossa.
(Jonkin verran tv-ohjelmia kopioidaan myös tietokoneille ja tablettilaitteille, mutta tämä on tutkimuksen mukaan vähentynyt kahden viime vuoden aikana. Muiden videoiden kuin tv-ohjelmien kopioiminen on melko harvinaista. Tv-ohjelmien tallentaminen Elisa Viihteen tapaisiin verkkotallennuspalveluihin on verraten yleistä, mutta tekijänoikeusjärjestöjen mukaan tämä ei ole yksityistä kopiointia).
Korvauksena ajansiirrosta digiboksin ostaja maksaa nykyisin noin 25 euron hyvitysmaksun. Summa sisältyy laitteen hintaan. Mikä sitten olisi sopiva hyvitys viivästetystä katselusta?  Nyt julkaistun raportin mukaan ”tutkimuksessa on pyritty ottamaan huomioon myös yksityisestä kopioinnista oikeudenhaltijoille aiheuttavaa haittaa”. Tämä ei pidä paikkaansa. Tutkimuksessa on huolellisesti vältetty esittämästä mitään kysymyksiä, jotka voisivat auttaa arvioimaan kopioinnin taloudellisia vaikutuksia. Vastaajilta olisi esimerkiksi voitu kysyä, ostavatko he dvd-levyjä tai tilaavat maksullisia tv-kanavia, ja arvioida sen jälkeen, vähentääkö vai lisääkö ohjelmien kopiointi muiden palvelujen käyttöä. Tämä ei tutkimuksen tilaajia kuitenkaan ole kiinnostanut.

Ministeri on jo päättänyt?

Virkamiehille antamassaan toimeksiannossa ministeri Arhinmäki on huolissaan siitä, että nykyisin hyvitysmaksua ei kerry kaikista niistä laitteista ja alustoista, joilla teoksia voidaan kopioida. Hänen mukaansa nykyistä hyvitysmaksukertymää ”ei voida pitää laissa tarkoitettuna sopivana hyvityksenä”. Direktiivi ja laki eivät sano mitään siitä, miten maksujen suuruus pitäisi laskea. EU:n tuomioistuimen päätöksistä käy ilmi, että se on yksittäisten jäsenvaltioiden päätettävissä, siis poliittinen päätös.
Ministeri Arhinmäki on ilmeisesti jo tehnyt päätöksensä. Hän haluaa pitää kulttuurin puolta, kuten kulttuuriministerille sopii. Digiboksien hintaa ei voi nostaa kovin paljon yli naapurimaiden tason, muuten käy kuin viinalle. Todennäköistä siis on, että hyvitysmaksu laajennetaan ensi vuonna koskemaan myös tietokoneita ja/tai älypuhelimia. Verkkotallennuspalveluista ei nykyisen direktiivin mukaan voi periä hyvitysmaksua, ne eivät ole laitteita vaan palveluita. Ilmeisesti maksajaosapuolikin on kaikessa hiljaisuudessa hyväksynyt uudistuksen. Kopiointitutkimuksen johtoryhmässä ovat olleet mukana Elinkeinoelämän keskusliitto, Elektroniikan tukkukauppiaat ja Nokia, eivätkä ne ole esittäneet varauksia tutkimuksen johtopäätöksiin kopioinnin haitoista. Nokiahan ei enää tee puhelimia.
Hyvä, jos kulttuurille saadaan lisää rahaa. On kuitenkin ongelmallista, jos tietokoneista ryhdytään perimään hyvitysmaksua. Tietokoneesta on tullut välttämätön työkalu esimerkiksi pankkiasioiden hoitoon. Tietokoneita käytetään jonkin verran myös musiikin ja (harvemmin) tv-ohjelmien kopiointiin, mutta kaksi kolmasosaa tietokoneen omistajista ei tutkimuksen mukaan ole koskaan käyttänyt laitettaan tähän tarkoitukseen.  Jos hyvitysmaksuja ryhdytään perimään pelkästä mahdollisuudesta tehdä kopioita, ei pidä ihmetellä, jos kansalaiset haluavat enemmän järkeä tekijänoikeuslakiin.

Pari täydentävää kommenttia

Olen edellä tietoisesti yksinkertaistanut kopiointitutkimuksen tuloksia keskittymällä video-ohjelmiiin. Valtaosa suomalaisten tekemistä kopioista on tv-ohjelmia, jotka on tallennettu digiboksille myöhempää katselua varten. On hyvin vaikea selittää, mitä haittaa tästä on oikeudenomistajille.
Musiikin kopiointi on monitahoisempi ilmiö. Musiikin kopioinnissa käytetään tutkimuksen mukaan monia eri laitteita – mp3-soittimet, älypuhelimet, tietokoneet jne – ja kopioita tehdään monista eri lähteistä. On mahdollista, että esimerkiksi kirjastosta lainattujen cd-levyjen kopiointi vähentää cd-levyjen tai musiikkitiedostojen myyntiä. Tämä olisi vahva perustelu mp3-laitteiden hyvitysmaksulle. Kopiointitutkimuksessa ei kuitenkaan tehty kysymyksiä, jotka auttaisivat vastaamaan tähän. Kunnes aiheesta tehdään puolueetonta tutkimusta, voimme yhtä hyvin olettaa, että kopiointi lisää musiikin harrastusta ja sitä kautta musiikin myyntiä. Kopiointitutkimuksia on tehty jo vuosikaudet, mutta tutkimusten tilaajia ei ole koskaan kiinnostanut kopioinnin taloudellisten vaikutusten tutkiminen, vaikka tähän olisi toki menetelmiä.
Kopiointitutkimuksissa ei myöskään ole kerätty tietoja siitä, kenen teoksia suomalaiset kopioivat. Niin kauan kun pääosa kopioista tehdään digiboksin avulla televisiosta, voidaan ehkä arvioida, että eniten kopioita tehdään eniten katselluista ohjelmista. Katselijamääristä on paljon tv-yhtiöiden keräämää tietoa. Mutta jos hyvitysmaksu ulotetaan älypuhelimiin, tietokoneisiin ja tabletteihin, kuten on vaadittu, mistä tiedetään, mitä kopioidaan? Videoiden ja musiikin lisäksi kopioidaan myös tekstejä, kuvia ja pelejä, mutta niistä ei tutkimuksessa ole kysytty.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Ministereissä on eroja – myös tekijänoikeusasioissa

En ehtinyt tänään (28.10.) mukaan opetus- ja kulttuuriministeriön Tekijänoikeusforumiin, mutta seurasin tilaisuutta netissä. Hieno käytäntö esittää tilaisuudet reaaliajassa verkossa. Tilaisuuden taustalla oli ministeri Paavo Arhinmäen 7.10. antama toimeksianto ”Tekijänoikeuslain seuraavan muutosvaiheen valmistelu”. Arhinmäen listan keskeiset asiat ovat
Kohtuullista korvausta koskevien säännösten säätäminen tekijänoikeuslaissa
Televisio-ohjelmien verkkotallennuspalvelut
Hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen
 
Luvattoman verkkojakelun eli piratismin vastaiset toimet
 
”Kohtuullisen korvauksen” taustalla on viime vuosina yleistynyt käytäntö, jonka mukaan tuotantoyhtiöt ja kustantajat ovat alentaneet tekijöiden palkkioita ja samalla vaatineet työn tuloksiin entistä laajemmat käyttöoikeudet. Varsinkin freelance-toimittajat, kääntäjät ja muusikot ovat kokeneet, että nykyinen tilanne johtaa vahvemman osapuolen sanelupolitiikkaan. Suomen Muusikkojen Liiton lakiasiainpäällikkö Lottaliina Lehtinen esitti tilaisuudessa esimerkin sopimuksesta, joka laulukilpailuun ilmoittautuvien uusien kykyjen on allekirjoitettava, jos haluavat päästä mukaan. Jos osanottaja voittaa kilpailun, hän sitoutuu luovuttamaan tilaisuuden järjestelyissä mukana olevalle levy-yhtiölle osuuden kaikista tulevista tuloistaan. Näin siitä huolimatta, vaikka yhtiö ei millään tavoin osallistuisi tulojen hankintaan.
Ministeriö ei vielä ottanut kantaa siihen, millä tavoin ongelma pitäisi ratkaista, mutta hallitus on sitoutunut selvittämään, tarvitaanko tekijänoikeuden luovutusta koskeviin säännöksiin muutoksia. Samansuuntainen hanke on vireillä Ruotsissa. Kaikki paikalla olleet eivät pitäneet uudistusta tarpeellisena. Viestinnän keskusliiton edustaja Valtteri Niiranen katsoi, ettei ainakaan graafisella alalla ole tällaisia ongelmia – ehkä sitten jollakin muulla alalla.
”Kohtuulliset korvaukset” ovat Kataisen hallituksen ohjelmassa. Vanhasen vuosina 2007 – 2010 istunut hallitus ajoi tekijänoikeuslakiin lähes päinvastaista muutosta. Esitys työsuhdetekijänoikeuksista pääsi eduskuntaan asti, mutta kaatui siellä nolosti, ja lopulta ministeri Wallin veti esityksen pois. Tekijänoikeuslain työsuhdeolettama olisi merkinnyt sitä, että jopa lyhyessä, määräaikaisessa työsuhteessa olleet tekijät olisivat joutuneet luovuttamaan työnantajalle pysyvästi kaikki oikeudet teoksiinsa. Työsuhdetekijänoikeuksia ajoivat silloin innokkaasti Viestinnän keskusliitto ja Elinkeinoelämän keskusliitto, kun taas musiikkiteollisuus ei ollut hankkeessa mukana.
On mielenkiintoista nähdä, miten kysymys sopimusten kohtuullistamisesta tullaan ratkaisemaan. Tekijänoikeuslaissa on nytkin erillinen luku, joka koskee kustannussopimuksia. Se säätelee mm painosten suuruutta, velvoittaa kustantajan toimittamaan tekijöille tiedot teosten myynnistä ja antaa tekijälle oikeuden purkaa sopimus, jos kustantaja ei ota hänen kirjoistaan uusia painoksia. Sen soveltaminen e-kirjojen aikakauteen ei kuitenkaan ole helppoa. Hallituksissa näyttää kuitenkin olevan eroja, myös tekijänoikeusasioissa.
Arhinmäki on myös sitoutunut jatkamaan luvattoman verkkojakelun vastaista taistelua, mutta toimeksiannosta voi aistia uusia sävyjä suhtautumisessa piratismiin. Ministeriö lupaa arvioida rangaistusten kohtuullisuutta ja tutkia mahdollisuutta sovittelumenettelyyn, kun kysymys on nuorten tekemistä tekijänoikeuden loukkauksista. Verkkotallennuspalveluiden kohdalla odotetaan osapuolten sopivan keskenään jatkomenettelystä. Hyvitysmaksua koskevaan toimeksiantoon palaan myöhemmin, kunhan saan ensin luetuksi kaikki Teoston hyvitysmaksutoimiston uuden kopiointitutkimuksen 245 sivua.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kuka omistaa pelien oikeudet?

Suomalainen pelifirma Supercell myytiin pari viikkoa sitten japanilaisille. 51 prosenttia Supercellistä maksoi 1,2 miljardia euroa. Yhden peliyhtiön arvo on siis 2,4 miljardia euroa, mikä vastaa suunnilleen koko suomalaisen äänilevyteollisuuden yhteenlaskettua liikevaihtoa kymmenen vuoden ajalta. En muista mitä Warner aikanaan maksoi ostaessaan Suomen suurimman levy-yhtiön Fazer Musiikin, mutta taisi olla murto-osa tästä.

Aivan sattumalta Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO julkaisi samoihin aikoihin tutkimuksen pelien tekijänoikeuksista: The Legal Status of Video Games: Comparative Analysis in National Approaches. Se on mielenkiintoista luettavaa, vaikka ei olisikaan kiinnostunut peleistä. Tekijänoikeuslaki koskee pelejä samalla tavoin kuin muitakin teoksia. Laissa ei kuitenkaan (useimmissa maissa) puhuta nimenomaan peleistä, vaan tekijänoikeuden näkökulm asta pelit ovat yhteisteoksia, monien eri oikeuksien kokoelmia. Tämä ei ole uutta: sama koskee vaikkapa televisio-ohjelmia. Yhdellä televisio-ohjelmalla saattaa olla kymmeniä tai jopa satoja oikeudenomistajia, kun mukana on käsikirjoittajia, ohjaajia, säveltäjiä, kuvaajia, muusikoita, näyttelijöitä ja vielä tuotantoyhtiökin, jolla on omat oikeutensa. Samoin on pelien laita.
Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua, että eri teoslajien oikeudet on laissa määritelty eri tavoin. Tässä on lisäksi eroja maiden välillä. Esimerkiksi tietokoneohjelman oikeudet kuuluvat Suomessa lähtökohtaisesti tuottajayhtiölle, mutta kuvien oikeudet niiden tekijöille. On oikeuksia, joita ei voi lainkaan luovuttaa. Yhtiölle kuuluvat vain ne oikeudet joista on erikseen sovittu joko työsopimuksessa tai muuten. Muutama vuosi sitten Suomessa oli oikeudenkäynti, jossa kustantaja ja kääntäjät riitelivät siitä, oliko kustantajalla oikeus myydä julkaisemiensa käännöskirjojen oikeudet toiselle kustantamolle sopimatta siitä uudelleen kääntäjien kanssa. Ei ollut, koska tästä ei ollut sovittu. Kustantaja joutui maksamaan kääntäjille korvauksia. Luulenpa että japanilainen ostaja tutki ennen kauppaa tarkoin, millaisia sopimuksia Supercell oli tehnyt pelien tekijöiden kanssa.
WIPO:n tutkimuksessa on tarkasteltu yksityiskohtaisesti peleihin liittyvää lainsäädäntöä kahdessakymmenessä maassa. Suomi ei ole mukana, kylläkin Ruotsi ja Tanska, joiden tekijänoikeuslait ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin Suomessa. Myös pelimaailman suuret maat Yhdysvallat ja Japani ovat mukana. Kuten arvata saattaa, kirjoittajat näkevät lainsäädännössä kehittämisen tarvetta. Veikkaan siis, että muutaman vuoden kuluttua on odotettavissa myös EU:n pelidirektiivi.
Koko satasivuinen tutkimus on ladattavissa WIPOn sivuilta.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kansallinen digitaalinen kirjasto – kuinka digitaalinen se on ?

Kansallinen digitaalinen kirjasto eli KDK on yksi opetus- jakulttuuriministeriön keskeisistä hankkeista. Tavoitteena on suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden yhteinen asiakasliittymä, kulttuuriperinnön digitointi sekä digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilyttämisen toteuttaminen. Tiistaina KDK astui taas askeleen eteenpäin, kun mukana olevien organisaatioiden yhteinen tiedonhakupalvelu Finna julkistettiin. Itse asiassa se on kaikessa hiljaisuudessa ollut avoinna jo jonkin aikaa, joten monilla on ollut mahdollisuus tutustua siihen jo etukäteen. Finnan avajaiset eivät ylittäneet uutikynnystä, eikä verkosta ainakaan vielä löydy tilaisuudessa pidettyjä puheita.
Nopea selailu osoittaa, että Finna on hyvinkin uutisen arvoinen. Enää ei tarvitse hakea aineistoa monesta eri osoitteesta. Kohteita on yli seitsemän miljoonaa. Jos kirjoittaa hakukenttään ”Aino Ackté”, löytää yhdellä kertaa Acktésta kirjoitetut kirjat, hänen omat teoksensa ja ne levyt, jotka ovat Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lisäksi löytyy tieto, että Acktén oma arkisto on Kansalliskirjastossa, vaikkei sitä olekaan yksityiskohtaisesti luetteloitu. Hienointa on, että samalla löytyy suuri määrä Aino Acktéa esittäviä valokuvia ja maalauksia - ei vain viitteinä, vaan myös digitaalisina kuvina. Aploodeja Finnalle.
Tällainen on digitaalinen kirjasto parhaimmillaan: kun aineisto on saatu digitaaliseen muotoon, käyttäjät voivat tutustua siihen kaikessa rauhassa omilta päätteiltään. Jos kohteesta tarvitaan parempilaatuinen kopio, mennään kirjastoon kun esivalinta on tehty. Lähes joka maassa puuhataan tällä hetkellä omaa kansallista digitaalista kirjastoa, ja myös Googlen tapaiset kaupalliset toimijat ovat aktiivisia. Pitkäaikaissäilytys ja käyttöliittymät ovat tärkeitä, mutta kun tavallinen käyttäjä puhuu kansallisesta digitaalisesta kirjastosta, hän odottaa myös aineiston olevan saatavilla verkossa.
Finna-käyttöliittymässä on mahdollisuus rajata haku koskemaan vain verkossa saatavilla olevaa aineistoa. Digitaalista aineistoa on yli 600 000, josta suurimman ryhmän muodostavat kuvat, yli 230 000. Kun tähän lisätään kuvatut museoesineet ja taideteokset, kuvia on noin puolet digitaalisesta aineistosta. Tämä on kuvia arkistoivilta organisaatioilta loistava suoritus. (Viime aikoina luvut ovat kasvaneet päivittäin, joten lukuni saattavat olla jo vanhentuneita).
 
Seuraavaksi suurin ryhmä on painettu ja kirjoitettu sana, kirjat, lehdet, artikkelit, opinnäytteet ja asiakirjat, joita on lähes yhtä paljon. Digitaalisesta kirjastosta löytyy sekä Seitsemän veljestä että tuoreita viranomaisjulkaisuja. En kuitenkaan löytänyt kuvausta siitä, miten digitoitu teksti jakautuu uuden, digitaalisena syntyneen kirjallisuuden ja digitoidun painetun saakka, mutta millä perusteilla kirjat on valittu? Nopea haku tuotti tulokseksi vain 1200 digitoitua kirjaa vuosilta 1700 - 1900, näistäkin osa ulkomaisia. Tieto valintaperusteista olisi hyödyllinen käyttäjälle, jotta hän voisi etukäteen harkita, mitä KDK:sta kannattaa etsiä.
On selvää, että kansallisen digitaalisen kirjaston rakentamiseen kuluu aikaa. Käyttöliittymä ja pitkäaikaissäilytys ovat tärkeitä asioita, mutta käyttäjän kannalta varsinainen pihvi on verkossa saatavissa oleva digitoitu aineisto. Olen etsinyt ministeriön ja kansalliskirjaston sivuilta visiota siitä, miten kansallisen digitaalisen kirjaston aineistojen odotetaan kasvavan vuosien mittaan. Mitä KDK:ssa on vuonna 2020 tai 2030? Ministeriö on digitoinnin tärkein rahoittaja Suomessa, joten sillä pitäisi tässä asiassa paljonkin sanottavaa. KDK:n kehittämisestä löytyy hienoja teknisiä suunnitelmia, mutta arkikielellä kirjoitettu visio palveluiden tulevasta sisällöstä puuttuu.
Joka tapauksessa kansallinen digitaalinen kirjasto on toistaiseksi vino. Kuvia ja kirjoituksia on satoja tuhansia. Digitoituja äänitteitä on 261, videoita 27 ja nuotteja 24. Musiikin tutkimuksen kannalta on harmillista, ettei täältä löydy 1800-luvun suomalaisia sävellyksiä, joista lähes kaikki ovat jo vapaita (Sibeliuksen varhaistuotantoa lukuun ottamatta, kiitos säveltäjän pitkäikäisyyden). Nuottien digitoiminen kuvamuodossa ei ole sen hankalampaa kuin valokuvien tai maalausten, ja niiden kokonaismäärä on melko pieni. Kokoelmasta löytyy sentään näytteenä Paciuksen Vårt land, joka kuvalaatu on täysin riittävä.

Kaksi on joukosta poissa

Yksi selitys kokoelmien vinouteen on, että tärkeimmät av-arkistot eivät ole mukana KDK:n ensimmäisessä vaiheessa. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA arkistoi elokuvia, videoita sekä viime vuosien ajalta myös radio- ja televisio-ohjelmia. Näistä ei KDK:sta löydy edes hakutietoja, tietoa hakevan täytyy siirtyä KAVAn omille sivuille. Suurin digitaalisen aineiston kokoelma taas olisi Yleisradion arkistossa, jossa on satojatuhansia radio- ja televisio-ohjelmia ja paljon muutakin. Suuri osa tästä löytyy jo digitoituna Ylen sisäisestä verkosta, muutama prosentti myös Ylen omilla Areena-verkkosivuilla. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ja millä aikataululla sähköinen viestintä ja av-aineisto tulevat KDK:hon.
Yleisradion äänilevystön Fono löytyy jo verkosta. Olisi teknisesti yksinkertaista lisätä KDK:hon myös radio- ja tv-arkistojen hakemistot, joista löytyy valtava määrä kulttuurihistoriallisesti arvokasta tietoa. Ylen arkistojen tutkijapalveluja on vuosikaudet palloteltu KAVAn ja YLEn välillä. Tutkimuskäyttö on teoriassa mahdollista mutta käytännössä hankalaa, vanhat aineistot pitää käydä etsimässä YLEssä ja uudet KAVAssa. Hakemistojen avaaminen verkkoon helpottaisi huomattavasti aineiston käyttöä, kun tutkijat voisivat itse selvittää mitä on tallella.
Audiovisuaalisen aineiston puute liittyy tietysti tekijänoikeuksiin. Kaikki tietävät, että digitaalisten kirjastojen tulevaisuuden kannalta tekijänoikeudet ovat keskeisiä. Tähän liittyviä asioita puidaan EU:ssa, Google Books-hanke on pyörinyt tuomioistuimissa jo vuosia. Ministeriön hiljaisuus on omituista. Ne kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan. mutta en löytänyt KDK:ta koskevasta tausta-aineistosta mitään mainintaa siitä, miten digitaalisen aineiston käytön edellyttämiä tekijänoikeussopimuksia pyritään kehittämään.

Mihin suuntaan tekijänoikeudet?

Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa oleva aineisto ei tule ilmaiseen verkkojakeluun. Kustantajat ja tuottajat hoitavat itse uuden, ajankohtaisen aineiston markkinoinnin verkossa. Toisaalta tekijänoikeudet vanhenevat, eikä Aleksis Kiven oikeuksista enää tarvitse sopia. Monissa maissa digitoinnissa priorisoidaan public domain -aineistoa, jonka tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Tämä tarkoittaa tällä hetkellä kaikkia teoksia, joiden tekijät ovat kuolleet vuonna 1942 tai aikaisemmin – ja joka vuosi rajapaalu siirtyy. Public domain-aineiston jakelulle ei ole tekijänoikeudellisia esteitä. Lähes kaikki 1800-luvulla painettu suomalainen kirjallisuus voisi olla verkossa vapaasti käytettävissä, suuri määrä uudempaakin. Myös äänitteissä on paljon vapaata historiallista aineistoa, luultavasti elokuvissakin. Ehkä kiinnostus 1800-luvun kirjallisuutta ja musiikkia kohtaan on niin vähäistä, ettei sitä kannata digitoida? Olisi hyvä, jos KDK:n suunnittelijat kertoisivat oman näkemyksensä, ja käyttäjätkin voisivat sanoa siitä mielipiteensä.
Sillä välin kun opetusministeriö on suunnitellut kansallista digitaalista kirjastoa, Suomen suurin levy-yhtiö Warner Music on jo avannut oman ”kansallisen äänilevykirjastonsa”. KDK:ssa on 261, Warnerin palvelussa yli 20 000 äänitettä, jotka ovat käytettävissä Spotify-palvelun kautta. Ymmärtääkseni myös suurimmat sanomalehdet harkitsevat maksullisia nettiarkistoja – parhaillaan vireillä oleva laajennettu sopimuslisenssi tekisi niiden rakentamisen helpommaksi. Warnerin nettipalvelussa on kuitenkin vähän musiikkia 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Mikään kaupallinen toimija ei tule digitoimaan ajat sitten sammuneiden sanomalehtien vuosikertoja. Kaupallisesti attraktiivisen aineiston ja public domainin väliin jää kuitenkin valtava harmaa alue tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa, joka ei tuota kenellekään mitään. Sen käytöstä voidaan sopia monella eri tavalla.
Kansalliskirjaston johtajan Kai Ekholmin tuoreessa juhlakirjassa Libraries, Cultural Heritage and Freedom of Information on Kopioston varatoimitusjohtajan Jukka-Pekka Timosen mielenkiintoinen artikkeli kirjastojen ja tekijänoikeusjärjestöjen muuttuneesta suhteesta. Timonen kaavailee tulevaisuudessa jonkinlaista yhteistyötä kirjastojen, kustantajien ja tekijänoikeusjärjestöjen välillä. Kirjojen kustantajathan eivät pääsääntöisesti omista julkaisemiensa teosten verkko-oikeuksia, ne ovat jääneet kirjoittajille ainakin vanhemman aineiston osalta. Kustantajilla ei myöskään välttämättä ole resursseja laajamittaiseen digitointiin. Niillä olisi kuitenkin halua rakentaa julkaisemansa aineiston pohjalta uusia verkkopalveluita. Warnerin musiikkiarkisto on tästä hyvä esimerkki.
Warnerin arkiston kansallista merkitystä osoittaa sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriön osallistui digitoinnin kustannuksiin. Nyt tarvittaisiin kuitenkin ministeriön visiota kansallisen digitaalisen kirjaston tulevaisuudesta. Miten digitoitavaa aineistoa priorisoidaan, miten oikeuksista sovitaan, miten käytöstä maksetaan? Kuka tuo verkkoon ne äänitteet, joita ei löydy Warnerilta?
Kansallinen digitaalinen kirjasto on loistava idea. Sille voi kuitenkin käydä niin kuin Suomen terveydenhuoltojärjestelmälle. Yksityisten terveysasemien roolissa ovat maksulliset nettipalvelut, joista saa nopeasti eniten kysyttyä aineistoa. Työterveyshuoltoa edustaa Yleisradio, joka tarjoaa asiakkailleen hyvää palvelua, mutta vain omilla sivuillaan ja oman valintansa mukaan. Vanhojen ja vähän kysyttyjen kirjojen hoito jää julkiselle kirjastolaitokselle. KELA:n roolissa on valtiovalta, joka lainsäädännöllä ja rahoituspäätöksillään luo järjestelmän. Olisi mielenkiintoista lukea opetus- ja kulttuuriministeriön visio kansallisen digitaalisen kirjaston kehittämisestä. Miten digitoitava aineisto valitaan? Míten sähköisen viestinnän arkistot saadaan mukaan järjestelmään? Miten tekijänoikeudet järjestetään, kehitetäänkö KDK:n pohjalta myös maksullisia palveluita?

torstai 3. lokakuuta 2013

EU-parlamentti pääsi sopuun tekijänoikeusjärjestöistä

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten EU-komission yritys pakottaa eri maiden tekijänoikeusjärjestöt kilpailemaan keskenään kaatui nolosti yhteisöjen tuomioistuimessa. EU:lla on nyt kiire saada aikaan järjestelmä, jolla järjestöt voivat sopia yli rajojen esimerkiksi musiikin tekijänoikeuksista koko EU:n alueella toimivien verkkokauppojen kanssa. Uuden, parlamentin käsittelyssä olevan säännöksen otsikkona on ”Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista ja monta aluetta kattavasta musiikkiteosten oikeuksien lisensoinnista verkkokäyttöä varten sisämarkkinoilla”.
 
Heinäkuussa Europarlamentin lakivaliokunnan puheenjohtaja Marielle Gallo ilmoitti, että parlamentti on nyt saanut aikaan kompromissin tekijänoikeuksien hallinnoinnista. Korjattu direktiivi hyväksyttiin lakivaliokunnassa yksimielisesti, mikä ennustaa sujuvaa läpimenoa parlamentissa. Uusi teksti löytyy parlamentin verkkosivuilta.
Voin kuvitella, että tekijänoikeuksien hallinnointi kuulostaa suunnilleen yhtä kiinnostavalta kuin rekkojen akseliväliä koskeva direktiivi. Hyvin toimivilla tekijänoikeusjärjestöillä – Suomessa Teosto, Kopiosto ja Gramex – on kuitenkin suuri merkitys kulttuurielämässä. Kuten Marielle Gallo toteaa,
”Yhteisvalvontajärjestöjen avulla oikeudenhaltijat saavat tuloja käytöstä, jota he eivät voisi ohjata tai valvoa itse, myös kotimaansa ulkopuolisilla markkinoilla. Niillä on myös tärkeä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen rooli kulttuuri-ilmaisujen monimuotoisuuden edistäjinä, koska niiden avulla myös pienimuotoisimmat ja vähemmän suositut teoskokoelmat voivat päästä markkinoille.”
Järjestöjen toimintaan liittyy kuitenkin periaatteellisia ja käytännöllisiä ongelmia. Kollektiiviset sopimukset muistuttavat yleissitovia työehtosopimuksia, ne eivät ole kaikilla aloilla mahdollisia. Mihin vedetään raja suoran lisensoinnin ja kollektiivisen hallinnoinnin välillä? Miten nopeasti kerätyt rahat on tilitettävä tekijöille? Voivatko tekijät itse valita, minkä maan tekijänoikeusjärjestöihin he haluavat kuulua? Ovatko tekijänoikeusjärjestöt velvollisia ylläpitämään luetteloja kaikista edustamistaan teoksista, ja antamaan sen myös asiakkaittensa käyttöön? Voivatko käyttäjät sopia asioista suoraan tekijöiden kanssa, ohi yhteisvalvontajärjestöjen? Kuka valvoo valvojia?
Onkin olemassa koulukunta, joka näkee tekijänoikeusjärjestöt ahnaina rohmuina, joiden keräämät rahat katoavat johonkin mustaan aukkoon. Yhdysvalloissa on parhaillaan vireillä useita oikeusjuttuja, joissa suuret mediayhtiöt pyrkivät sopimaan teosten käytöstä suoraan tuottajien ja kustantajien kanssa. Washingtonilainen toimiva lobbari Jonathan Band on kerännyt tekijänoikeusjärjestöjen ”vääryyksistä” pitkän listan, jonka tarkoituksena on osoittaa että hallinnointi on parempi antaa kustantajien ja tuottajien hoidettavaksi.
Listalta löytyy karmeita esimerkkejä kadonneista rahoista, mutta ne ovat maista, joissa korruptio on muutenkin yleistä. Jokaisessa maassa on sellaiset tekijänoikeusjärjestöt jotka se ansaitsee. Yleisesti ottaen ei liene mitään syytä olettaa, että monikansalliset yritykset olisivat rehellisempiä kuin tekijänoikeusjärjestöt. Suora lisensointi tarjoaa myös erinomaisia mahdollisuuksia jättää rahojen jaossa kokonaan sivuun aineiston alkuperäiset tekijät ja esittäjät -  tästä taas löytyy esimerkkejä tekijänoikeusjuristi Kristelia Delgadan kokoamasta aineistosta.
Kollektiivinen hallinnointi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuksia välistä vetämiseen. Miten suomalainen artisti voi olla varma, että hän todella saa korvauksen levyjensä radiosoitosta jostakin EU:n reuna-alueen maasta?  Kauanko rahat viipyvät matkalla? Britanniassa oli vuosikymmeniä voimassa järjestelmä, jonka mukaan äänilevyjen radiosoitosta maksettiin korvauksia vain levy-yhtiöille ja niille artisteille, joiden nimi oli levyn etiketissä. Vasta 1990-luvulla korvauksia alettiin maksaa myös taustamuusikoilla. Korvauksia oli tarkoitus maksaa taannehtivasti, mutta kävi ilmi, ettei kukaan ollut edes kerännyt tietoja siitä, kuka oli soittanut aikaisempina vuosina tehdyillä levyillä. Rivimuusikoita ei koskaan ollut huolittu mukaan rahan jaosta päättäviin organisaatioihin.
Itse asiassa Suomessakin vallitsi hieman tätä vastaava tilanne 1970-luvulle saakka, kun Teosto tilitti klassisen musiikin säveltäjille huomattavasti suurempia esityskorvauksia kuin iskelmänikkareille, vaikka asiakkailta perittiin kaikesta musiikista sama hinta. On ehkä vaikeampaa säveltää kolme minuuttia sinfoniaa kuin kolme minuuttia tangoa, mutta apurahat pitää hoitaa muulla tavalla. Teoston käytäntö oli mahdollinen vain siksi, että enemmistö äänivaltaisista jäsenistä oli klassisen musiikin säveltäjiä; iskelmänikkareilla ei ollut äänioikeutta. Tilanne on korjattu ajat sitten, ja Teoston puheenjohtajina on sen jälkeen ollut tasapuolisesti eri musiikin alojen edustajia. Tämä osoittaa kuitenkin, ettei ole samantekevää, miten tekijänoikeusjärjestöjä hallitaan ja miten niissä päätetään asioista.
 Usein kiistan kohteena on se, että kotimaisia tekijöitä tavalla tai toisella suositaan ulkomaisten kustannuksella. Kulttuuripoliittisesti tämä saattaa olla kannatettavaa, mutta ei oikein sovi EU:n raameihin, ellei asiasta sovita yhteisesti. Tästä syystä uuteen direktiiviin tulee määräyksiä myös järjestöjen hallinnosta ja jäsenyyskriteereistä.
Tekijänoikeusjärjestöt ovat periaatteessa vastustaneet ”sisäisiin asioihinsa puuttumista”, mutta toisaalta myöntäneet suuremman avoimuuden ja läpinäkyvyyden tarpeen. Uusi direktiivi hyväksyttäneen syksyn aikana ja tulee sen jälkeen voimaan muutaman vuoden viiveellä. Suomalaisten järjestöjen toimintaan se tuskin aiheuttaa suuria muutoksia, mutta Euroopan laajuisesti muutokset voivat olla merkittäviä.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Kuka omistaa radiotaajuudet?

Tiedotusvälineet kertoivat viikko sitten, että viestintäviraston suunnitelmat myydä nopeiden 4G- laajakaistaverkkojen taajuudet eniten tarjoaville operaattoreille ovat pahasti epäonnistuneet. Virasto tuli laatineeksi huutokaupalle niin monimutkaiset säännöt, että siitä tuli ikiliikkuja. Huutajat pantiin nyt kuukaudeksi jäähylle, huutokauppa jatkuu lokakuussa uusilla säännöillä.
Miksi taajuuksia ylipäänsä myydään? Kaikkien taajuushuutokauppojen isä on Nobel-palkittu  taloustieteilijä Ronald Coase. Monikaan ei tainnut huomata, että Coase kuoli viime viikolla 102-vuotiaana lähes samaan aikaan kun taajuushuutokauppa keskeytettiin Suomessa. Vuonna 1959 julkaisemassaan artikkelissa The Federal Communications Commission Coase katsoi, että yleisesti hyväksytty tapa jakaa radiotaajuudet viranomaisten harkinnan mukaan oli taloudellisesti tehoton. Taajuudet pitäisi myydä eniten tarjoaville, jolloin korkeimmat tarjoukset tekisivät ne yritykset, jotka pystyvät hyödyntämään taajuuksia tehokkaimmin.
Coasen ajatuksia on viime vuosina hyödynnetty yleisesti matkapuhelintaajuuksien jaossa. Suomi on ollut lähes viimeinen maa Euroopassa, jossa taajuudet on jaettu operaattoreille ilmaiseksi pelkän kauneuskilpailun eli viranomaisharkinnan perusteella. Suomen osalta huutokauppojen käynnistämistä ovat ehkä hidastaneet katkerat kokemukset vuodelta 2001, jolloin valtionyhtiö Sonera hukkasi kolme miljardia euroa ostamalla Saksasta taajuuksia, joilla ei sitten ollutkaan käyttöä (Coasen näkökulmasta tämä oli aivan oikein, tällä tavoin taitamattomat yritykset karsiutuvat markkinoilta). Saksan näkökulmasta huutokauppa onnistui mainiosti. Mutta viestintäviraston vaikeudet osoittavat, ettei taajuushuutokauppojen järjestäminen ole teknisesti aivan yksinkertaista.
Coase käsitteli artikkelissaan lähinnä kaupalliseen radiotoimintaan tarkoitettujen taajuuksien käyttöä. Siihen aikaanhan ei matkapuhelimista edes haaveiltu. Radiotaajuudet ovat kuitenkin osa laajempaa kokonaisuutta, sähkömagneettista spektriä, jota nykyisin hyödynnetään lukemattomiin eri tarkoituksiin langattomista mikrofoneista avaruustutkimukseen. Sähkömagneettinen spektri on rajallinen luonnonvara siinä missä vesi tai mineraalitkin, kaksi radioasemaa ei voi samaan aikaan lähettää ohjelmaa samassa paikassa samalla taajuudella.
Yksikään maa ei kuitenkaan voi yksin päättää taajuuksien jaosta, sillä sähkömagneettiset aallot eivät kunnioita rajoja.  Taajuuksien käytöstä sovitaankin Kansainvälisessä televiestintäliitossa ITU:ssa, jossa ovat mukana kaikki maat. Ensin sovitaan yleisesti taajuusspektrin jaosta televisiolle, puhelinliikenteelle, sotilasilmailulle, avaruustutkimukselle ja satoihin muihin tarkoituksiin. Sen jälkeen taajuudet jaetaan jäsenvaltioiden kesken. Vasta tämän jälkeen maat voivat jakaa saamiaan taajuuksia parhaaksi katsomallaan tavalla.
Jos Coasen idea vietäisiin loppuun saakka, ITU:n pitäisi säännöllisin väliajoin huutokaupata koko taajuusspektri uudelleen. Jos tällä välin olisi syntynyt uutta, taloudellisesti attraktiivista teknologiaa, esimerkiksi Suomessa autojen keskuslukituksessa käytetyt taajuudet voitaisiin myydä kiinalaiselle satelliittikanavalle. Suomalaiset saisivat ohjelmoida avaimensa uudelle, halvemmalle taajuudelle. Näin pitkälle tuskin koskaan edetään. On myös vaikea nähdä, miten vaikkapa sotilasilmailun tarvitsemat taajuudet voitaisiin huutokaupata eri maiden kesken.
Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että taajuuksien huutokauppaamisessa voisi monissa tapauksissa olla järkeä. Voisiko sitä laajakaistaverkkojen lisäksi soveltaa myös radio- ja televisiotaajuuksiin? Kaupallisten radio- ja televisiotaajuuksien jaossa on ollut huvittavia piirteitä, kun hakijat ovat luvanneet viisi hyvää ja kuusi kaunista, jotka eivät sitten olekaan toteutuneet, kun luvat on myönnetty. Huutokauppa olisi paljon reilumpaa. Ongelmana kuitenkin on, miten julkisen palvelun tarvitsemat taajuudet jaettaisiin, olisivatko ne kilpailun ulkopuolella?
On mielenkiintoista pohtia, mitä taajuuksien muuttuminen maksulliseksi merkitsisi radion tulevaisuudelle. Nykyisinhän suurin osa radiokanavista tarjoa kuluttajille lähes samanlaista palvelua kuin musiikkia netissä striimaavat yhtiöt, esimerkiksi Spotify. Molemmat joutuvat maksamaan musiikin tekijöille samalla tavoin, mutta toinen media maksaa käyttämistään taajuuksista, toinen ei. Mitähän Coase sanoisi, jos eläisi?

maanantai 19. elokuuta 2013

EU:n tuomioistuin pohtii hyvitysmaksua

Hyvitysmaksu on EU:n direktiiviin perustuva maksu, joka peritään eräiden tallentamiseen soveltuvien laitteiden myynnistä sillä perusteella, että ostajat ehkä käyttävät niitä yksityisten kopioiden tekemiseen tekijänoikeudellisesti suojatusta aineistosta. Maksu on korvaus ”tunnistamattomien teosten todennäköisestä käytöstä”. Periaate on älyllisesti niin haastava, että olen pelkästä mielenkiinnosta seurannut pitkään hyvitysmaksujärjestelmän kehitystä.
 
Niin kauan kun hyvitysmaksun tärkeimpänä kohteena olivat äänikasetit, oli aika helppoa olettaa, että niitä käytettiin radiossa soitetun musiikin tallentamiseen. Rahat jaettiin radion teosto-raporttien perusteella. Mutta tekniikan kehittyessä on käynyt epäselväksi, mitä todellisuudessa kopioidaan, ja samalla on kärjistynyt keskustelu siitä, mihin laitteisiin hyvitysmaksu voidaan ulottaa. Voidaanko se periä älypuhelimista, vaikka suurin osa laitteiden ostajista luultavasti käyttää niitä vain puhumiseen? Eri EU-maissa asia on ratkaistu hyvinkin eri tavoin, mikä taas johtaa ongelmiin, kun laitteita myydään vapaakaupan periaatteiden mukaisesti maasta toiseen.
Nämä kysymykset ovat poikineen EU:n tuomioistuimeen useita juttuja, joissa tuomarit ovat joutuneet tulkitsemaan direktiiviä. Heinäkuussa annetussa tuomiossa osapuolina olivat maksujen keräämisestä Itävallassa vastaava Austro-Mechana GmbH ja useissa EU-maissa toimiva postimyyntiliike Amazon. Viimeksi mainittu oli pelkästään puolen vuoden aikana myynyt 1,8 miljoonan euron arvosta laitteita, joista Itävallassa olisi pitänyt maksaa hyvitysmaksu. Amazon väitti, että maksut oli jo hoidettu alkuperämaassa, eikä sen tarvinnut maksaa niitä uudelleen. Alkuperämaa saattoi olla esimerkiksi Luxemburg, jossa hyvitysmaksu on nolla euroa. Lisäksi Amazon väitti, että osa laitteista oli ehkä myyty ammattikäyttöön, jolloin hyvitysmaksua ei peritä.
Tuomioistuin ratkaisi jutun Austro-Mechanan hyväksi. Se katsoi, että hyvitysmaksu on ensisijaisesti maksettava siinä maassa, jossa laitteita todennäköisesti käytetään kopiointiin, tässä tapauksessa siis Itävallassa. Jos maksu on peritty myös lähetysmaassa, sen voi vaatia takaisin. Tuomioistuin katsoi myös, ettei Austo-Mechanan tarvitse todistaa, että laitteita on käytetty yksityiseen kopiointiin, vaan lakiin voi sisältyä tätä koskeva olettama. ”Tallennusvälineiden pelkkä kappaleenvalmistuskapasiteetti riittää nimittäin oikeuttamaan yksityistä kopiointia koskevan maksun perimisen”. Jos joku on hankkinut laitteita ammattikäyttöön, hänen on itse osoitettava se. Riittää että on mahdollisuus saada maksu takaisin.
Amazon pyrki myös horjuttamaan järjestelmän uskottavuutta väittämällä, ettei Itävallan hyvitysmaksulainsäädäntö ole direktiivin mukainen. Itävallassa hyvitysmaksuun oikeutetuilla järjestöillä on lain mukaan velvollisuus käyttää puolet maksun tuotosta sosiaali- ja kulttuurialan laitosten ylläpitoon. Amazonin mielestä kysymys ei ole direktiivin mukaisesta ”oikeudenhaltijoille maksettavasta sopivasta hyvityksestä”, jos korvauksia ei osoiteta niille, joiden teoksia on todella kopioitu.
Tämä oli aika paha kysymys, mutta tuomioistuin ei nähnyt tässäkään mitään ongelmaa. Se katsoi, että direktiivin ympäripyöreä sananmuoto antaa jäsenmaille suuren vapauden säätää, millä tavoin maksut peritään ja jaetaan, ja jätti lopullisista korvauksista päättämisen Itävallan Oberster Gerichtshofin tehtäväksi.
Suomen osalta tuomioistuimen ratkaisu ei aiheuta mitään muutoksia. Ammattikäyttöön on jo nyt mahdollista hankkia laitteita ilman hyvitysmaksua. Suomessa myös merkittävä osa hyvitysmaksun tuotoista ohjataan Itävallan tavoin yhteisiin tarkoituksiin, vaikka tästä ei olekaan säädetty tarkemmin laissa. Tuomion perusteluista löytyy kuitenkin eräitä mielenkiintoisia kannanottoja, jotka on syytä ottaa huomioon hyvitysmaksun tulevaisuutta pohdittaessa.
Kun hyvitysmaksudirektiivi tuli voimaan vuonna 2001, useissa Euroopan maissa oli jo kasettimaksujärjestelmiä, joiden taustalla oli ajatus siitä, että laajamittainen tyhjien kasettien myynti (joka oli kiistatonta) voisi aiheuttaa musiikin tekijöille taloudellisia vahinkoja (joista ei ollut kiistatonta näyttöä). Direktiivi oli kompromissi, jonka tavoitteena oli velvoittaa kaikki jäsenmaat luomaan ainakin jonkinlainen hyvitysmaksujärjestelmä. Samalla EU tuli kuitenkin muuttaneeksi tekijänoikeuden luonnetta radikaalisti.
Perinteinen tekijänoikeus lähtee yksittäisen tekijän oikeuksien suojaamisesta. Kun radiossa soitetaan Finlandia, tästä on maksettava korvaus Sibeliuksen perikunnalle. Finlandian soittokerrat kirjataan ja tilitetään pikkutarkasti. Mutta jos joku on ostanut ulkoisen kovalevyn, kuinka suuri osa maksusta pitäisi tilittää Sibeliukselle? Tekijänoikeus ei ole kulttuurikilpailu, vaan rahat pitäisi jakaa todellisen käytön mukaan. Jos kovalevyjen ostajat ovatkin Finlandian asemasta kopioineet gangsta rapiä tai saksalaisia pornofilmejä, rahat pitäisi tilittää näiden tekijöille. Ellei Euroopassa olisi jo ollut kohtalaisen hyvin toimivia tekijänoikeusjärjestöjä, jotka ovat tottuneet hallinnoimaan suuria teosmääriä, koko yhtälö olisi ollut mahdoton.
EU:n tuomioistuimen perusteluista käy selvästi ilmi, että unioni on luonut uudenlaisen kollektiivisen tekijänoikeuden, mutta jättänyt auki, miten se nivelletään tekijänoikeuden yleisiin periaatteisiin ja kansainvälisiin tekijänoikeussopimuksiin. Kuten päätöksessä todetaan, tällä hetkellä on useimmissa tapauksissa ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty.” Direktiivi kuitenkin velvoittaa jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että ”oikeudenhaltijat voivat jatkaa luovaa ja taiteellista työtä”. Korvausten ei tarvitse olla yksilöllisiä, vaan ne voivat olla esimerkiksi ”korvaukseen oikeutettujen hyväksi perustettuja sosiaali- ja kulttuurialan laitoksia”.
Toisaalta unionin keskeisiin periaatteisiin kuuluu myös EU-kansalaisten yhdenvertaisuus. Jäsenmaiden on kohdeltava kaikkia oikeudenomistajia samalla tavalla, sillä ”ei nimittäin olisi kyseisen hyvityksen tavoitteen mukaista, että kyseiset laitokset myöntäisivät hyvityksestä koituvan edun muille henkilöille kuin oikeudenhaltijoille tai sulkisivat sen ulkopuolelle oikeudellisesti tai sosiaalisesti oikeudenhaltijat, joilla ei ole kyseisen jäsenvaltion kansalaisuutta”.
Tästä päätöksestä näyttäisi seuraavan, että myös oikeudenhaltija Sir Paul McCartneylla pitää olla oikeus hakea Itävallasta paikkaa säveltäjien vanhainkodista, tai Suomesta apurahaa uuteen taiteelliseen tuotantoon. Ei ole syrjintää, vaikka hakemus hylättäisiin -  eiväthän kaikki hakijat saa sitä kuitenkaan. Mutta pitäisikö hakulomakkeiden olla saatavissa kaikilla EU-kielillä?
Mutta vaikka usein onkin ”käytännössä mahdotonta määrittää, mistä teoksesta kappaleita on valmistettu, kuka niitä on valmistanut ja mitä välineitä tähän on käytetty”, eräissä tapauksissa kopioinnista on varsin tarkkaa tietoa. Esimerkiksi suomalaiset tv-yhtiöt tutkivat katselun ohella myös kopiointia – eivät sen aiheuttaman haitan, vaan siitä koituvan hyödyn vuoksi. Tiedämme, että suosituimpia tv-sarjoja kopioidaan kodeissa yleisesti myöhempää katselua varten. Näitä tietoja myös hyödynnetään Suomessa korvauksia jaettaessa.  
Kaikissa EU-maissa kopioidaan yleisesti myös muiden EU-maiden kansalaisten tuottamaa aineistoa. Kaiken järjen mukaan tästä aiheutuu samanlaista vahinkoa kuin kotimaisten teosten kopioinnista. Miten EU:n yleinen tuomioistuin haluaisi hoitaa tämän kysymyksen? Tätä kukaan ei ole tuomioistuimelta vielä kysynyt, joten emme tiedä sen kantaa, mutta syrjintäkiellosta ei ole epäselvyyttä. Pitäisikö siis myös Agatha Christien saada osa Suomen hyvitysmaksutuotoista, koska hänen (suojattuihin) teoksiinsa perustuvia ohjelmia on tutkitusti kopioitu Suomessa? Mitä tapahtuisi, jos Dame Agathan perikunta veisi tätä koskevan jutun tuomioistuimeen?
Tuomioistuin ei myöskään ole vielä sanonut mitään siitä, miten korvaustaso pitäisi arvioida. Direktiivissä ja päätöksissä puhutaan ”korvausta edellyttävästä vahingosta”, mutta vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Hyvitysmaksujen tuotosta ei myöskään voida korvata piratismista, lamasta, radiosoitosta tai muista tekijöistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja. Merkitseekö tämä, että jäsenvaltiot voivat vapaasti tehdä olettamia siitä, millainen kopiointi on haitallista? Yksityisen kopioinnin taloudellisista vaikutuksista ei ole puolueetonta tutkimusta. Mitä tapahtuisi, jos laitevalmistajat veisivät tuomioistuimen jutun, jossa väitettäisiin (joihinkin tutkimuksiin perustuen), että mitään vahinkoa ei olekaan tapahtunut?
Ken elää, hän näkee. Tällä valin EU:ssa ja monissa jäsenvaltioissa pohditaan hyvitysmaksun uudistamista, Paavo Arhinmäkikin on luvannut vuodeksi 2014 jotakin uutta. Tästä olisi hyvä jo keskustella. Olisiko ehkä parempi luopua kokonaan tekijänoikeuteen hyvin epäselvästi perustuvasta hyvitysmaksusta ja säätää sen tilalle jonkinlainen Google-vero, jonka tuotto käytettäisiin kulttuurin tukemiseen?

maanantai 12. elokuuta 2013

78 kierrosta minuutissa

Suomen jazz- ja pop-arkisto on juuri julkaissut kirjani, jonka nimi on 78 kierrosta minuutissa – äänilevyn historia 1877 – 1960. Kun pienellä kustantajalla ei ole resursseja markkinointiin, täytyy itsekin kantaa korsi kekoon.
78 kierroksen shellakkalevy oli äänilevyteollisuuden pääformaattina 1890-luvulta viisikymmenluvun puoliväliin, joten itse asiassa se eli pitempään kuin seuraavaksi tullut vinyylilevy. Monin puolin maailmaa savikiekkoja tehtiin vielä 1960-luvun lopulla, ja jopa Beatlesien levyjä ilmestyi tässä formaatissa Intiassa.
Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu savikiekkojen keräilijöille, vaan teemana on äänilevyn taloudellinen ja kulttuurihistoria. Tästä aiheesta on tullut viime vuosina niin paljon uutta tietoa, että vuonna 1990 julkaistu Äänilevyn historia on jo jokseenkin vanhentunut. Itselleni oli yllättävää todeta, miten nopeasti äänilevy levisi ympäri maailmaa heti vuosisadan vaihteen jälkeen. Uusi keksintö otettiin yhtä innokkaasti vastaan kuin tietokonepelit myöhemmin. Vuoteen 1925 mennessä EMI:n edeltäjä, Gramophone Company, oli tehnyt jo neljännesmiljoona erilaista levyä eri puolilla maailmaa, eksoottisimmat Tiibetin markkinoille. Äänilevyteollisuuden ensimmäinen kriisi oli jo vuosina 1907 – 08, jolloin levy-yhtiöitä meni ylituotannon ja laman seurauksena nurin.
Viime vuosina on myös saatu uutta tietoa äänilevyn varhaisvuosien taloudesta. 1900-luvun alussa ainoa (lähes) maailmanlaajuisesti markkinoitu musiikin laji oli ooppera, ja aikakauden parhaiten ansaitsevia äänilevytaiteilijoita olivatkin oopperalaulajat. Peter Martlandin mukaan Caruso ansaitsi vuosittain levyjensä myynnistä Euroopassa noin viisi kertaa lontoolaisen hienostolääkärin palkan. Lisäksi tulivat levymyynti Amerikassa sekä esiintymispalkkiot, joista laulajat kuitenkin saivat suurimmat tulonsa. Suurten tulojen takana ei kuitenkaan ollut miljoonien kappaleiden myynti, vaan se, että oopperalaulun ystävät olivat sata vuotta sitten valmiita maksamaan oopperalevyistä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin rahvaanomaisemmasta musiikista.
Minua on myös kiinnostanut äänilevyn tekijänoikeudellisen aseman kehitys. Oikeusoppineiltahan vei pitkä aika päättää, kuka oli äänilevyn ”tekijä”. Oliko se levy-yhtiö, levyllä esiintyvä taiteilija tai pelkästään levytetyn kappaleen säveltäjä? Lopullisesti asia ratkaistiin vasta 1961 Rooman sopimuksessa, jossa luotiin oppi ”naapurioikeuksista”. Sen takana oli kuitenkin äänilevyteollisuuden vuonna 1933 käynnistävm kampanja, johon sisältyi lobbausta ja oikeudenkäyntejä joka puolella maailmaa. Saksassa äänilevyteollisuus voitti alimmassa oikeusasteessa, mutta hävisi seuraavassa. Löysin yllättäen kiinalaisen tutkijan Szu-Wei Chenin väitöskirjan Kiinan musiikkiteollisuudesta 1930-luvulla.
Kirjoittajan mukaan Shanghain radioasemat saivat vuonna 1935 EMI:n paikallisjohtajalta kirjeen, jossa niitä kiellettiin esittämästä radio-ohjelmissa levyjä ilman levy-yhtiöiden lupaa. Radiointia varten asemien olisi maksettava tuntuva korvaus, ja lisäksi niiden olisi joka kerta mainittava radiossa soitetun levyn tilausnumero. Kirjeessä kerrottiin myös, että vastaava järjestely oli jo vakiintunut useimmissa Euroopan maissa ja Amerikassa, mikä ei ollut täysin totta. Juttu eteni oikeuteen, ja aikanaan Kiinan korkein oikeus ratkaisi asian radioasemien hyväksi. Tämän kampanjan koko historia on vielä kirjoittamatta.
Sen jälkeen lainsäädäntö kehittynyt, ja Euroopassa radioasemat maksavat korvauksia äänilevyjen soitosta (ei kuitenkaan Kiinassa eikä Yhdysvalloissa). Äänilevyteollisuus on muutenkin kasvanut. Vuonna 1929 maailmassa myytiin arviolta 300 miljoonaa levyä, vuonna 2000 myynti oli noussut 3500 miljoonaan. Tällä välillä äänilevy oli kokenut monta kriisiä, mutta joskus historia toistaakin itseään.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kansalaisaloite tulee eduskuntaan

Tekijänoikeuslakia koskeva kansalaisaloite on lehtitietojen mukaan kerännyt jo yli 50 000 ääntä ja tulee syksyllä eduskunnan käsittelyyn. Allekirjoitin itsekin aloitteen, vaikka en ole vakuuttunut kaikista sen yksityiskohdista. On tärkeää, että eduskunta huomaa, että tekijänoikeudet kiinnostavat suurta yleisöä ja niillä saattaa olla poliittista painoarvoa.
 
Kansalaisaloitteessa on esitetty nykyiseen tekijänoikeuslakiin useita muutoksia, joiden tavoitteena on parantaa teoksien käytettävyyttä mm opetuksen yhteydessä. Osa asioista saattaa ratketa muullakin tavalla, esimerkiksi eduskunnassa jo vireillä olevan laajennetun sopimuslisenssin kautta. Aloitteen ytimenä on kuitenkin kysymys luvattoman latauksen rangaistavuudesta: rikos vai rikkomus? Oliko oikein, että poliisi takavarikoi kymmenvuotiaan Julietten Nalle Puh-läppärin? On hieman tekopyhää todeta kansanedustaja Mikko Alatalon tavoin, että ”musiikin lataaminen omaan käyttöön ei nytkään ole rangaistavaa” (HS 24.7.). Näinhän asia on, mutta tyypillisessä piratismitapauksessa omaan käyttöön musiikkia ladannutta henkilöä ei syytetäkään tästä, vaan siitä, että hän on samaan aikaan ehkä syyllistynyt tietämättään myös musiikin laittomaan levittämiseen. Nyt nimikkeeksi tuleekin tekijänoikeusrikos, josta maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Tämä riittää kotietsintään ja laitteiden takavarikointiin.
Hyvä katsaus tilanteeseen löytyy Helsingin Sanomissa 1.6. julkaistusta artikkelista ”Musiikkiala jahtaa satunnaisesti valittuja piraatteja”. Kiinni saatuja lataajia uhataan suurilla korvausvaatimuksilla ja lopuksi sovitaan pienemmästä korvauksesta, johon liittyy vaitiolovelvollisuus. Jos luvattomaan pysäköintiin syyllistyneitä käsiteltäisiin samalla tavalla, asiasta nousisi jumalaton haloo, mutta tekijänoikeudet ovat niin monimutkaisia, että asiat ovat vain ajautuneet tähän. Yllä oleva ei tietenkään koske henkilöitä, jotka ovat tietoisesti ylläpitäneet palvelimia, joilta on jaettu suuria määriä luvattomia aineistoja.
On hyvä todeta, ettei kansalaisaloitteessa suinkaan ehdoteta piratismin laillistamista. Asia on aidosti vaikea, se on nähty muissakin maissa. Ranskassa ongelma yritettiin ratkaista niin sanotun HADOPI-lainsäädännön avulla. Vastaavaa järjestelmää on ehdotettu Suomeenkin, mutta Ranskassa HADOPIa ollaan jo purkamassa, koska se ei toiminut toivotulla tavalla. Eri maissa kokeilluista ”kolmen varoituksen” tai ”kuuden iskun” järjestelmistä on vaihtelevia kokemuksia. Myös rangaistukset ja korvaukset näyttävät vaihtelevan suuresti maasta toiseen.
Voi olla, että järkevän ja kohtuullisen ratkaisun löytäminen osoittautuu lakiteknisestikin yhtä vaikeaksi kuin yksityinen pysäköinninvalvonta, jota tekijänoikeuksien valvonta muistuttaa. Pitää myös selvittää, miten vakavan piratismin valvonta toimii, jos ehdotettu muutos toteutetaan. Olisi kuitenkin sääli, jos asian käsittely eduskunnassa johtaisi vain vanhojen iskulauseiden toistamiseen. Ei luvattoman latauksen tarvitse olla nimenomaan rikos tai rikkomus, juristit keksivät kyllä nopeasti kolmannenkin vaihtoehdon jos näin vain päätetään. Hyvitysmaksun kehitys on hyvä esimerkki siitä, miten tekijänoikeuslakiin pystytään kehittämään tarvittaessa hyvinkin innovatiivisia virityksiä.  Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi kantaa oman kortensa kekoon laatimalla selvityksen siitä, miten ongelma on yritetty ratkaista muissa EU-maissa, ja millaisia kokemuksia tästä on ollut.
Parasta tietysti olisi, jos ongelma ratkeaisi luonnollista tietä siten, että laillisen verkkoaineiston saatavuuden parantuessa luvatun lataaminen vähenee samassa suhteessa. Tästä on jo merkkejä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Warner avasi arkistonsa

Warner Music Finland avasi viime viikolla lähes koko arkistonsa nettiin. Musiikinharrastajilla on nyt mahdollisuus kuunnella Spotify-musiikkipalvelun kautta useita kymmeniä tuhansia suomalaisia äänitteitä. Porttina arkistoon toimii käyttäjäystävällinen portaali, josta musiikkia voi hakea muun muassa vuosiluvun ja taiteilijan nimen mukaan. Aineistosta puuttuu klassinen musiikki, jota varten avataan myöhemmin eri palvelu.
Warner Music on Suomessa suhteellisen nuori tulokas, mutta yrityskauppojen kautta sen omistukseen on päätynyt keskeinen osa suomalaista levytuotantoa puolen vuosisadan ajalta. Suurin osa äänitteistä on peräisin Fazer Musiikilta, jonka Warner osti 1990-luvun alussa. Fazer oli siihen mennessä ehtinyt kasvaa suurimmaksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi, jonka omistukseen oli eri vaiheissa päätynyt muun muassa Scandia-Musiikin, Levytukun, Pohjoismaisen Sähkön ja monen pienemmän yrityksen koko tuotanto.
Ajallisesti arkisto alkaa suunnilleen viisikymmenluvun puolivälistä, vinyylilevyn aikakauden alusta. Mukana on myös merkittävä määrä vanhempia äänityksiä, jotka ne on vuosien mittaan julkaistu uudelleen LP- tai CD-muodossa, mutta pelkästään 78 kierroksen ”savikiekoilla” ilmestynyt aineisto puuttuu. 1960-luvulta 1980-luvulle Warnerin arkistossa on pikaisesti laskien kolme neljäsosaa koko aikakauden suomalaisesta levytuotannosta. Tällä hetkellä Warnerin markkinaosuus Suomessa on noin 40 %, joskin sen osuus vuosittain julkaistuista levynimikkeistä on huomattavasti pienempi.
Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä tekijänoikeuslain muutos, joka merkitsee äänilevyjen suoja-ajan pidennystä viidestäkymmenestä vuodesta 70 vuoteen. Blogiani seuranneet tietävät, että olen suhtautunut tähän muutokseen tietyin varauksin. Monet ovat pelänneet, että levy-yhtiöt pitävät myynnissä vain parhaiten kaupaksi menevän osan arkistoistaan ja muuten tyytyvät makaamaan omistamansa aineiston päällä ja nostamaan radiosoitosta hiljalleen kertyvät Gramex-korvaukset. Nyt voidaan todeta, että uuteen lakiin sisältyvä ”käytä tai menetä” –pykälä toimii ainakin Warnerin kohdalla. Tämän säännöksen mukaanhan levy-yhtiöt voivat menettää yli 50 vuotta vanhempien äänitteittensä oikeudet, mikäli ne eivät pidä niitä yleisön saatavilla.
Pitkään toimineen levy-yhtiön näkökulmasta arkiston digitointi on väistämättä joskus edessä, jos yhtiö haluaa varmistaa sen säilymisen. Viisikymmentä vuotta vanhat masternauhat ovat jo elinkaarensa lopussa. Historia on kuitenkin osoittanut, etteivät kaikki levy-yhtiöt jaksa ajatella näin pitkäjänteisesti. Kysymys on siis myös kansallisesta kulttuuriperinnöstä. Julkisuudessa ei ole juuri tullut esiin, että Warnerin arkiston digitoimiseen on käytetty osittain julkisia varoja ja kopiot masternauhoista on talletettu Kansalliskirjastoon, jossa ne ovat tulevaisuudessa tutkijoiden käytettävissä paremmallakin äänenlaadulla kuin Spotifyssä.
Tässä tapauksessa siis liikeyrityksen intressit ja kansallinen kulttuuripolitiikka kohtaavat onnellisesti toisensa: molempien intressissä on, että julkaistu aineisto säilyy  ja on jatkuvasti suomalaisten käytettävissä. On mielenkiintoista nähdä, miten Warnerin kilpailijat vastaavat haasteeseen. Vaikka Warnerin arkisto onkin suurin, myös Universalin ja Sonyn omistuksessa on paljon historiallisesti merkittävää aineistoa. Esimerkkeinä voidaan mainita Love Recordsin ja Pokon tuotanto. Ja miten saadaan vanhin osa suomalaista levytuotantoa verkkoon?
Myös Yleisradion arkistossa on paljon suomalaista musiikkia, joka on yhtiön itse tuottamaa. Saadaanko nskin tavalla tai toisella kuultavaksi verkossa. Ja toisaalta -  tarvitaanko musiikkiradiota kohta lainkaan, jos verkosta on näin helppoa kuunnelle levyjä?