Hyvitysmaksu työllistää tuomareita

Kiitos kaikille, jotka antoivat palautetta hyvitysmaksun ongelmia käsittelevästä kirjoitussarjastani. Päätin omistaa vielä muutaman päivän asian tutkimiselle. Hyvitysmaksusta löytyy yllättävän paljon aineistoa, se työllistää eri maissa tuomareita ja Euroopassa on ainakin yksi lakiasiantoimisto, lontoolainen Bird and Bird, jolla on jo hyvitysmaksujuttuihin erikoistunut osasto.

Hyvitysmaksu peritään kopiointiin soveltuvien laitteiden ja välineiden ostajilta sillä perusteella, että heidän oletetaan tekevän yksityiseen käyttöönsä kopioita suojatusta aineistosta. Tämän taas oletetaan aiheuttavan vahinkoa tekijöille. Vaikka hyvitysmaksun logiikkaa voidaan arvostella, se toimi selkeästi silloin kun maksun pääkohteina olivat äänikasetit, joille tallennettiin musiikkia radiosta.

Tekniikan kehittyessä hyvitysmaksun rajat ovat hämärtyneet. Ongelmat johtuvat ainakin osittain siitä, että maksua koskeva direktiivi on moniselkoinen. Maksun kohteet ja taso vaihtelevat eri maissa.  Maksujen jakoperusteista on vaikea löytää tietoa. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuoreet ratkaisut täsmentävät kuitenkin direktiiviä, ja huomaan että minun olisi pitänyt tukia ne tarkemmin. Suomessa  1984 käyttöön otettu kasettikorvaus oli tekijänoikeuslakiin liitetty apurahajärjestelmä. Ratkaisuista selviää, että vuoden 2001 direktiivi on aivan muuta. Vaikka Suomen tekijänoikeuslain hyvitysmaksua koskevat kohdat ovatkin pääosin samat kuin vuonna 1984, niiden merkitys on täysin muuttunut. Nykyinen hyvitysmaksu on tekijän yksinoikeuden laajennus. Hyvitysmaksujen jakamisesta ”tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin” ei puhuta mitään.

Tuomioistuimen ennakkoratkaisu asiassa Padewan v. SGEA koski espanjalaisen tekijänoikeusjärjestön oikeutta periä myyjältä hyvitysmaksu laitteista, jotka oli tarkoitettu yritysten käyttöön. Thuiskopie v. Opus Supplies koski alankomaalaisen oikeusjärjestön oikeutta periä maksu Saksassa toimivalta yritykseltä, joka harjoitti postimyyntiä Alankomaihin. Kysymykset olivat näennäisesti suppeita, mutta perusteluissa tuomioistuin esittää selkeän tulkinnan hyvitysmaksun tarkoituksesta.

Tuomioistuimen mukaan vuoden 2001 direktiivi laajensi tekijöiden, esiintyvien taiteilijoiden ja tuottajien yksinoikeutta koskemaan yksityistä kopiointia. Oikeudenomistajilla on yksinoikeus sopia kopioinnista. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia kopioinnin, jos ottavat käyttöön hyvitysmaksun. Se on korvaus vahingosta, joka tekijöille aiheutuu suojattujen teosten kopioimisesta yksityisiin tarkoituksiin. Käyttäjien saamasta hyödystä, joka oli vanhan kasettikorvauksen tärkein peruste, ei direktiivissä tai tuomioissa sanota mitään.

Hyvitysmaksu näyttäisi olevan samantapainen tekijänoikeudellinen pakkolisenssi kuin korvaus äänitteiden julkisesta esittämisestä. Tekijät eivät voi kieltää kopiointia, mutta heillä on oikeus korvaukseen. Järjestelmät eroavat kuitenkin siinä suhteessa, että hyvitysmaksu peritään myyjiltä, joiden oletetaan vyöryttävän maksu edelleen laitteiden käyttäjien maksettavaksi. Näin toteutuu tuomioistuimen mukaan tasapaino tekijöiden ja käyttäjien intressien välillä: ne jotka käyttävät teoksia, maksavat niille, joiden teoksia he käyttävät. Hyvityksen oikeutettuja ovat kaikki, joilla on lain mukaan oikeus teoksiin tai tallenteisiin,  mukaan luettuina tuottajat ja yleisradioyhtiöt. Korvauksia ei voi rajoittaa vain oman maan tekijöille.

Direktiivissä tai tuomioissa ei oteta kantaa siihen, minkä suuruinen maksun tulisi olla. Sama koskee myös julkisesta esittämisestä maksettavia korvauksia, jotka nekin vaihtelevat suuresti. Suomessa äänilevyjen radioinnista maksettavista korvauksista on väännetty kättä korkeimmassa oikeudessa asti. Ei näistä tuomiostakaan löydy mitään sääntöä korvauksen suuruudelle. Tuomioistuin on kuullut molempia osapuolia ja päätynyt sitten johonkin summaan, jonka laskuperusteita ei ilmoiteta.

Jos hyvitysmaksu on tekijänoikeuden laajennus, tästä seuraa mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Maksu on ”itsenäinen unionin oikeuden käsite”, se koskee unionissa tuotettuja teoksia ja tallenteita. Vastavuoroisuussääntöjen mukaan se ei koske unionin ulkopuolella, esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotettua aineistoa. Eivät suomalaiset radioasematkaan maksa korvauksia amerikkalaisten levyjen soittamisesta, koska Yhdysvallat ei anna meille vastaavaa suojaa. Jos hyvitysmaksun perusteena on kopioiden määrä tai kopioinnin aiheuttama vahinkoa, laskelmista on vähennettävä EU:n ulkopuolella tuotettu aineisto.

Padawan-ratkaisu nostaa myös esiin kysymyksen, miten realistinen Markus Leikolan ehdotus ”kolmen korin” hyvitysmaksusta oli. Maksun laajentaminen tallennuspalveluihin mahtuu selvästi direktiivin raameihin. Sen sijaan Leikolan ehdottama sisällöntuottajilta perittävä maksu tuskin menisi läpi yhteisöjen tuomioistuimessa, ellei direktiiviä muuteta. Eiväthän sisällöntuottajat tuota  kappaleen valmistamiseen tarkoitettuja koneita, laitteita tai tarvikkeita. Opetusministeriö on jo ilmoittanut, ettei Leikolan ehdotusta toteuteta, joten kysymys jää retoriseksi.

Espanja siirtyy budjettirahoitukseen

Padewan-ratkaisussa Euroopan yhteisöjen tuomioistuin totesi, että Espanjan hyvitysmaksu oli direktiivin vastainen, koska se perittiin myös yrityskäyttöön myydyistä laitteista. Ratkaisu on täysin yksiselitteinen. Maksun periminen laitteista, koneista ja tarvikkeista, jotka on selvästi varattu muuhun tarkoitukseen kuin yksityiskäyttöön tapahtuvaan kopiointiin ei ole yhteensopivaa direktiivin kanssa. Tuomioistuin palautti asian takaisin Barcelonan alueoikeuteen, mutta Espanjan hallitus teki omat johtopäätöksensä. Hyvitysmaksujen periminen lopetettiin Espanjassa vuoden 2012 alusta ja hallitus lupasi hoitaa hyvityksen budjetista tarkoitukseen osoitettavalla määrärahalla.

(Suomessa yrityksillä on jo lain mukaan oikeus saada hankkimistaan laitteista takaisin maksamansa hyvitysmaksu. Järjestelmää on pidetty kankeana, mutta se täyttää direktiivin vaatimukset ja toimii niin kauan, kun palautuksen hakijoiden määrä on pieni. Harva pienyritys viitsii hakea palautusta muutamasta DVD-levystä. Mutta jos hyvitysmaksu ulotetaan koskemaan tietokoneita ja puhelimia, palautuksen hakijoita tulee olemaan lähes miljoona, siihen on oikeutettu jokainen taksimies ja kampaamo, joka maksaa laskunsa verkkopankissa.)

Nyt Espanjasta on saatu tietoja siitä, miten budjettirahoitus käytännössä toimii. Hallitus on osoittanut tarkoitukseen viisi miljoonaa euroa. Se on huomattavasti vähemmän kuin Suomen vuotuinen hyvitysmaksukertymä, ja Espanja on sentään huomattavasti suurempi maa. Riippumattomia tuottajia edustavat EUROCINEMA ja IMPALA pitävät summaa ”naurettavana” ja vaativat palaamista entiseen järjestelmään. Keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu siis Espanjassakin.

Alankomaat ei pääse eroon hyvitysmaksusta

Alankomaat on Ruotsin ja Saksan ohella yksi niistä maista, joissa tekijänoikeusasiat ovat nousseet päivänpolitiikkaan. Alankomaiden hallitus jäädytti vuonna 2007 hyvitysmaksut sen aikaiselle tasolle, ja myöhemmin oikeusministeri ilmoitti, että maa aikoo kokonaan luopua hyvitysmaksusta. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Hyvitysmaksuja kannattava euroedustaja Emine Bozkurt tiedusteli EU:n komissiolta, onko suunnitelma direktiivin vastainen. Sisämarkkinakomissaari Michael Barnier ilmoitti, että EU harkitsee toimenpiteitä, jos Alankomaat ryhtyy poistamaan hyvitysmaksua.

Tällä välin esittäviä taiteilijoita edustava NORMA haastoi Alankomaiden valtion oikeuteen tuloista, jotka se on menettänyt, kun hyvitysmaksuja ei ole peritty mp3-soittimista ja ulkoisista kovalevyistä. Maaliskuussa haagilainen tuomioistuin katsoi, että nämä laitteet kuuluvat direktiivin mukaan hyvitysmaksun piiriin ja määräsi valtion maksamaan NORMAlle korvauksia. Valtio on valittanut korkeimpaan oikeuteen, mutta päätöstä odotetaan aikaisintaan ensi vuonna. Oikeusministeriö on nyt ilmoittanut, että järjestelmä uudistetaan vuoden 2013 alusta.

En ymmärrä hollantia niin paljon, että voisin seurata maassa käytyä tekijänoikeusdebattia. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin seikkoihin Alankomaiden valtio vetosi oikeudessa puolustaessaan kantaansa. Katsoiko se, ettei direktiiviä tarvitse noudattaa, vai väittikö se, etteivät uudet laitteet aiheuta vahinkoa? Millaista näyttöä väitteiden tueksi esitettiin?

Britannia ei edes harkitse hyvitysmaksua

Iso-Britannia ei ole koskaan ottanut hyvitysmaksua käyttöön. Alankomaiden ratkaisun jälkeen jotkut kommentoijat ihmettelivätkin, voisivatko maan tekijänoikeusjärjestöt haastaa samalla tavalla kruunun oikeuteen.

Eivät voi, sillä Britannia noudattaa direktiiviä kirjaimellisesti. Direktiivin pääsääntö on, että kaikki yksityinen kopiointi edellyttää oikeudenomistajien lupaa – paitsi sellainen, josta on vain vähäistä haittaa. Britanniassa yksityinen kopiointi on kiellettyä, joten asia on järjestyksessä. Jos oikeudenomistajat haluavat, ne voivat ryhtyä myymään kopiointiin oikeuttavia lisenssejä tai haastaa lain rikkojia oikeuteen. Lakiasiantoimisto Bird & Bird toteaa näin:  ”UK copyright law does not provide for private copying and similar end-user copying exceptions and there is no levy system in the UK. Therefore, acts such as copying music onto an MP3 player for private purposes infringe copyright, although right holders have not taken any action to prevent such infringement.”

Kaikesta päätellen maksuja ei edes suunnitella. Hallitus on ilmoittanut Hargreavesin komitean ehdotusten mukaisesti, että se aikoo laajentaa oikeutta yksityiseen kopiointiin ilman maksuja: ”We will ensure that such an exception is sufficiently narrow so that any harm caused to copyright owners through private copying is minimised, and therefore do not intend to introduce a levy on electronic devices or blank media, such as exists in some other countries.”

Minulle ei ole täysin selvinnyt, miten britit aikovat tehdä tämän joutumatta ristiriitaan Brysselin kanssa. Todennäköisesti tässä aiotaan vedota periaatteeseen, jonka mukaan vähäistä haittaa ei tarvitse korvata. Brittiläisen politiikan tyyliin kuuluu, että mannermaalla toimivasta EU:sta ja sen direktiiveistä ei puhuta mitään hyvää. 

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tutkia Britannian roolia direktiivin syntyvaiheissa. Miten Britannian hallitus ja brittiläisen mepit toimivatr kun tietoyhteiskuntadirektiiviä valmisteltiin? Vaikka direktiivi onkin tekijänoikeuden logiikan kannalta kristallinkirkas (ensin kielletään yksityinen kopiointi ja sitten sallitaan se määrätyin ehdoin), oli outoa tarjota jäsenmaille mahdollisuus jättäytyä Britannian tavoin järjestelmän ulkopuolelle. Jokainen ymmärtää, ettei yksityisen kopioinnin kieltämisellä ole mitään käytännön merkitystä. Oliko tämä porsaanreikä Britannian ehto direktiivin läpimenolle?

Britannian musiikkiteollisuus on ollut varsin taitava lobbaamaan tekijänoikeuslakiin haluamiaan muutoksia.  Lex Beatles eli suoja-aikojen pidentäminen 70 vuoteen palveli ennen kaikkea suurten brittiyhtiöiden etuja. Miksi musiikkiteollisuus ei ole saanut läpi hyvitysmaksua Britanniassa? Onko elektroniikkateollisuus vaikutusvaltaisempi, vai haaveileeko musiikkiteollisuus jo ajasta, jolloin kopionestojärjestelmät estävät kaiken yksityisen kopioinnin?

Varmaa kuitenkin on, että keskustelu hyvitysmaksusta jatkuu Euroopassa. En kadehdi suomalaisia päättäjiä, jotka ovat jo lykänneet järjestelmän uudistamista vuodella. Miten kehittää hyvitysmaksua siten, ettei kasvava osa kerätyistä maksuista valu ajan mittaan suurille eurooppalaisille tuotantoyhtiöille, kuten direktiivi näyttäisi vaativan?