perjantai 25. marraskuuta 2016

Kuka voitti kuunnelma-Finlandian?

Jukka Viikilä sai eilen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon esikoisromaanistaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Se kertoo Carl Ludvig Engelistä, joka pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi vuonna 1816.

Onnittelut voittajalle! Haluaisin mielelläni kuulla teoksen mahdollisimman pian. Akvarelleja Engelin kaupungista on nimittäin alun perin kuunnelma, joka on lähetetty radiossa vuonna 2012. Toki oletan, että Viikilä on muokannut tekstiään kirjaa varten, mutta kuunnelma meni minulta aikanaan ohi korvien. Katsoin heti Ylen Areenasta, olisiko se kuultavissa, mutta haun tuloksena löytyi ainoastaan kirjaa käsittelevä tv-ohjelma.

Miksi Suomessa ei ole kuunnelma-Finlandiaa? Saksankielisissä maissa Deutscher Hörbuchpreis saa aina osakseen suurta huomiota. Parhaillaan on meneillään vuoden 2017 ehdokkaiden valinta. Vuoden 2016 parhaaksi kuunnelmaksi valittiin Jewgenij Samjatinin ”Wir” (Me). Muita palkintokategorioita olivat paras lastenkuunnelma, paras viihdekuunnelma, paras mies- ja naisnäyttelijä sekä paras äänidokumentti. Lisäksi jaettiin erikoispalkinto Baijerin radion julkaisemalle kokoelmalle dokumentteja juutalaisten kansanmurhasta natsi-Saksassa.

Saksankielisissä maissa kuunnelmia ja radiodokumentteja tuottaa toistakymmentä radioyhtiötä, Suomessa vain yksi. Mutta on toinenkin ero. Suomessa kuunnelmat katoavat lähetyksen jälkeen sananmukaisesti eetteriin, sitä ennen ne saattavat olla kuultavissa Areenassa 30 päivän ajan. Saksassa parhaat kuunnelmat ja radiodokumentit julkaistaan säännöllisesti myyntiin. Jos olet käynyt saksalaisessa kirjakaupassa, olet varmasti nähnyt myös suuret äänikirja-hyllyt.

Kuunnelmien julkaiseminen levyllä ei ehkä enää kannattaisi Suomessa, mutta verkossa on mahdollista jakaa kohtuullisin kustannuksin myös pienilevikkistä aineistoa. Näin on jo tehty kirjoille ja levyille, mutta vanhat radiokuunnelmat ovat yhä unohdettuina lukkojen takana. Niinpä nimitän itseni Finlandia-keisariksi ja myönnän jakamatta jääneet kuunnelma-Finlandiat vuosien 1938 – 1972 parhaille kuunnelmille. Kaikki ne ovat tallella, ja itse olen kuullut ne siihen aikaan, kun työskentelin Ylen arkistossa. Odotan niitä äänikirjakauppaan.

Tässä siis voittajat, onnea näin jälkikäteen!

1938: Suomisen perhe (Tuttu Paristo / Markus Rautio)
1946: Könnin kello (Hertha Odeman  / Markus Rautio)
1947: Kerjäläisooppera (Bertolt Brecht / Eero Leväluoma)
1948: Toukokuun viimeisenä iltana (Elvi Sinervo / Urpo Lauri)
1949: Ovien ulkopuolella (Wolfgang Borchert / Eero Leväluoma)
1950: Kuunsokea (Helvi Hämäläinen / Kalervo Tuukkanen / Urpo Lauri)
1951: Leikkaus (Mika Waltari / Markus Rautio), toisella sijalla Kuunsilta (Hella Wuolijoki)
1952: Naisten talo (Walentin Chorell / Eddie Stenberg)
1953: Oravanhäkki (Tyrone Guthrie / Eddie Stenberg)
1954: Venäläinen kvintetti (Tsehovin mukaan Arvo Turtiainen / Marja Rankkala)
1955: Pimeä torni (Louis McNeice / Benjamin Britten / Jack Witikka)
1956: Tessi kan vänta (Solveig von Schoultz / Gundel Henriksson)
1957: Kaikkien kaatuvien tie (Samuel Beckett / Eugen Terttula)
1958: Molukkien luotsi (Harry Martinson / Urpo Lauri)
1959: Voces intimae (Walentin Chorell / Staffan Aspelin)
1960: Din gestalt bakom dörren (Bo Carpelan / Ralf Långbacka)
1961: Perämoottori (Juha Mannerkorpi / Pekka Lounela)
1962: Merkillinen metro (Jacques Prevert / Ritva Laatto)
1963: Suomen paras näyttelijä (Veijo Meri)
1964: Sadepäivän rapsodia (Leo Kalervo / Saulo Haarla)
1965: Noll (Ulla-Lena Lundberg / Lisbeth Landefort)
1966: Orvokki-kabareet (Kaisa Korhonen / Kaj Chydenius / Kalle Holmberg)
1967: Audun ja jääkarhu (Paavo Haavikko / Jyrki Mäntylä)
1968: Elokuun ääniä (Paavo Rintala / Väinö Vainio)
1969: Varjoon jäänyt unien lähde (Eeva-Liisa Manner / Pekka Lounela)
1970: Yhtiön edustusnaiset (Veijo Meri / Ritva Laatto)
1971: Tuotantolaitos (Toivo Lyytikäinen / Jouko Turkka)
1972: När barometern stod på Karl Öberg (Ulla-Lena Lundberg / Lisbeth Landefort)

(Jos olet kiinnostunut uudemmista palkintokuunnelmista, kannattaa tutkia Sokeiden kuunnelmapalkinnon saajien listaa. Hyvin perusteltuja palkintoja, mutta valitettavasti ne eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota julkisuudessa. Vai muistatko viime vuoden palkinnonsaajan? Katso tästä.)

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

EU uusi taas tekijänoikeuksia - mitä se merkitsee arkistoille?

EU painii pakolaiskriisin, pankkikriisin ja Brexitin kanssa, mutta arkinen työ jatkuu. Pari viikkoa sitten EU:n komissio julkisti uuden ehdotuksensa, jonka aiheena on tekijänoikeus digitaalisilla yhteismarkkinoilla (Copyright on the digital single market).
Uusi direktiivi on kokoelma säädöksiä, jotka eivät liity kovin läheisesti toisiinsa. Voisi sanoa, että direktiivi tarjoaa jokaiselle jotakin. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on juuri käynnistänyt lausuntokierroksen direktiivistä, toteaakin varovaisesti että ”komissio on antanut joukon ehdotuksia, joilla nykyaikaistetaan tekijänoikeutta, jotta Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta ja verkossa tarjolla olevaa sisältöä voidaan lisätä ja samalla tarjota selkeämmät säännöt kaikille verkon toimijoille. Ehdotuksilla tarjotaan myös työkaluja koulutus-, tutkimus- ja kulttuuriperintölaitosten innovaatioita varten.”
Direktiivi liittyy viime joulukuussa annettuun ehdotukseen, jossa kuluttajille annettiin tietyissä rajoissa oikeus käyttää elokuvien, musiikin ja sähköisten kirjojen verkkotilauksiaan myös kotimaansa ulkopuolella. Uusien säädösten tavoitteena on helpottaa tähän tarvittavien sopimusten laatimista.
Ehdotuksen kiistanalaisin kohta koskee uutta lähioikeutta, joka annettaisiin kirjojen ja lehtien kustantajille. Tekijänoikeuden harrastajat tietävät, että äänilevyjen ja elokuvien tuottajat ovat lain mukaan itsenäisiä oikeudenomistajia samalla tapaa kuin varsinaiset tekijät tai esiintyvät taiteilijat. Sen sijaan kirjan tai lehden kustantajalle kuuluvat vain ne oikeudet, joista kirjailijat tai toimittajan kanssa on nimenomaan sovittu. Tällä on merkitystä mm silloin, kun jaetaan suojattujen teosten käytöstä myöhemmin syntyviä tuloja. Kustantajalla ei esimerkiksi ole oikeutta osuuteen kirjailijoille jaettavista lainauskorvauksista. Uudesta kustantajien lähioikeudesta on jo väitelty kiivaasti Euroopassa, ja monet asiantuntijat ovat pitäneet ehdotusta ongelmallisena. Ennustan, että mm uudistuksen taannehtivuudesta väännetään vielä moneen kertaan kättä, kun direktiivin käsittely etenee.
Kustantajien lähioikeuden julkilausuttuna tavoitteena on parantaa graafisen alan asemaa suhteessa verkkopalveluihin. Sanomatta jää, että se vahvistaa myös kustantajien asemaa suhteessa tekijöihin. Toisaalta tekijöiden ja av-tuottajien asemaa pyritään vahvistamaan säännöksellä, joka asettaa YouTuben kaltaisille palveluille tiukempia velvoitteita selvittää, onko kaikkeen sivustoilla saatavissa olevaan aineistoon todella hankittu asianmukaiset oikeudet. Tähän saakka palveluiden tarjoavat ovat voineet aika kevyesti vedota kolmannen osapuolen vastuuteen ja sen jälkeen myydä suruttomasti mainoksia kyseenalaisen aineiston yhteyteen.
Uudessa direktiivissä pyritään myös huomioimaan kirjastot, arkistot ja tutkimus. Jos direktiivi hyväksytään, kaikkien jäsenmaiden pitää tämän jälkeen ottaa lainsäädäntöönsä tekijänoikeuden rajoitus, joka sallii tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmien käytön suurten tietokokonaisuuksien analysoimiseen. Tällaista säännöstähän yritettiin jo muutama vuosi sitten, mutta silloin se kaatui Suomessa tekijäjärjestöjen vastustukseen. On mielenkiintoista nähdä, miten asia nyt etenee. Itse en koskaan ymmärtänyt järjestöjen fundamentalistista kantaa asiassa.
Kuten aina, komissio lupaa myös toimia Euroopan rikkaan kulttuuriperinnön edistämiseksi. Kovin dramaattisista askeleista ei kuitenkaan ole kyse, koska suurin osa ehdotuksista on Suomessa jo toteutettu kansallisilta pohjalta. Museot, arkistot ja kirjastot kaikkialla Euroopassa saisivat nyt oikeuden digitoida sisäiseen käyttöönsä historiallista aineistoa sen säilymisen turvaamiseksi. Tämä tekijänoikeuden rajoitus tuntuu itsestään selvältä, mutta kaikissa maissa sitä ei vielä ole. Digitointioikeus on määritelty niin suppeasti, ettei digitoituja teoksia esimerkiksi saisi lainata asiakkaille kirjaton ulkopuolelle ilman erillisiä sopimuksia.
Suurempi vaikutus on direktiivin toisella säännöksellä, joka antaisi kulttuurilaitoksille mahdollisuuden ”digitoida ja tarjota valtioiden rajojen yli myynnistä poistuneita, tekijänoikeuksin suojattuja teoksia, kuten kirjoja tai elokuvia, jotka eivät siis ole enää yleisön saatavilla.” Kysymys on siis samantapaisista hankkeista kuin Norjan ja Ranskan kansallisista digitaalisista kirjastoista, joissa on luettavissa (lähes) kaikki näissä maissa viime vuosisadalla ilmestyneet teokset.
Suuri osa näistä teoksistahan on vielä tekijänoikeudellisesti suojattuja, kiitos EU:n toteuttamien suoja-aikojen pidennysten. Ranskassa ja Norjassa asia on hoidettu ns laajennetun sopimuslisenssin perusteella. Tämä antaa Kopioston tapaisille järjestöille mahdollisuuden tehdä sopimuksia myös sellaisten tekijöiden puolesta, jotka eivät ole järjestön jäseniä. Olennaisesti uutta direktiivissä on se, että aineistoa saisi sen jälkeen käyttää koko Euroopan alueella.
Suomen tekijänoikeuslaissa on jo laajennettu sopimuslisenssi. Itse asiassa uusi direktiivi saattaisi eräissä tapauksissa merkitä huononnusta nykyiseen järjestelyyn. Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan (suomenkielistä tekstiä ei vielä ole käytettävissä):
“Member States shall ensure that the licences referred to in paragraph 1 are sought from a collective management organisation that is representative for the Member State where: (a) the works or phonograms were first published or, in the absence of publication, where they were first broadcast, except for cinematographic and audiovisual works; (b) the producers of the works have their headquarters or habitual residence, for cinematographic and audiovisual works; or (c) the cultural heritage institution is established, when a Member State or a third country could not be determined, after reasonable efforts, according to points (a) and (b).
Ensi lukemalla tämä tuntuu aivan järkevältä. Lupa on saatava tekijänoikeusjärjestöltä, joka edustaa teoksia, joista hankkeissa on kyse – Suomessa ensi sijaisesti suomalaisilta järjestöiltä, jotka edustavat suomalaisia tekijöiltä. Mutta miten menetellään käännösten suhteen? Entä silloin, kun kirjastoissa on merkittäviä kokoelmia ulkomaisia teoksia? Suomen nykyisen lainsäädännön mukaan laajennettua sopimuslisenssiä voitaisiin soveltaa myös tällaisiin tapauksiin. Musiikin alalla Teoston tapaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat edustaneet kattavasti myös vastaavia ulkomaisia järjestöjä, mutta EU:n uusien määräysten jälkeen tilanne on muuttunut hankalaksi. Kirjoitetun tekstin puolella vastaavat järjestelyt ovat vasta alullaan. Direktiivin tekstiä on siis hyvä lukea suurennuslasin kanssa.
Ehdotettu uusi säännös on myös hyvä esimerkki siitä, että pelkkä lainsäädäntö ei auta paljoakaan, jos muut resurssit puuttuvat. Suomen tekijänoikeuslakihan sallisi jo nyt varsin laajalti historiallisen aineiston julkaisemisen verkossa sopimuslisenssin perusteella (tosin vain maan rajojen sisällä). Kirjastoilla ja arkistoilla ei vain ole rahaa maksaa tästä aiheutuvia lisenssimaksuja eikä digitointiin tarvittavaa työvoimaa. Hallituksen viimeisten leikkauksien jälkeen ei näytä lainkaan todennäköiseltä, että Kansallinen digitaalinen kirjasto kasvaisi lähivuosina merkittävästi, tuli direktiivi tai ei.
Samaan aikaan komissio tosin lupaa käyttää Luova Eurooppa ‑ohjelman Media-alaohjelmasta 1,46 miljardia euroa tukeakseen luovan sisällön liikkumista valtioiden rajojen yli. Rahoja myönnetään mm ohjelmien tekstitykseen ja jälkiäänitykseen. Saa nähdä, koska tulee kirjastojen vuoro. Kannattaa ainakin tarkistaa, mihin nämä rahat käytetään.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Hyvitysmaksua ei sittenkään saa rahoittaa valtion budjetista?

Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on yksi niistä EU-oikeuden kummajaisista, jotka ovat työllistäneet toistuvasti unionin tuomioistuinta. Viime torstaina (9.6.2016) tuomioistuin julkisti uuden hyvitysmaksua koskevan ratkaisunsa, joka saattaa vaatia muutoksia myös Suomen tekijänoikeuslakiin. Päätös löytyy verkosta nimellä Egeda C-470/14. Osapuolina asiassa olivat Espanjan valtio ja espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt.

Pitkämuistiset tietävät, että 1980-luvulla eräissä Euroopan maissa (myös Suomessa) otettiin käyttöön ns kasettimaksu. Se oli tyhjien ääni- ja videokasettien hinnasta peritty lisämaksu, joka tilitettiin taiteilijoille korvauksena siitä, että heidän teoksiaan oli mahdollisesti (jopa todennäköisesti) kopioitu yksityiseen käyttöön.  Vuonna 2001 kasettimaksua vastaavasta yksityisen kopioinnin hyvitysmaksusta säädettiin EU:n tietoyhteiskuntadirektiivissä.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Tyhjiä kasetteja ei enää myydä, markkinoille on tullut lukemattomia uusia laitteita, joilla voi tehdä kopioita: skannerit, printterit, älypuhelimet, tabletit, läppärit, pelikonsolit, navigaattorit, vaikka mitä. Usein kopiointimahdollisuus on käyttäjän kannalta toissijainen. Toisaalta kopioinnin määrä on saattanut vähentyäkin laillisten suoratoistopalveluiden ja digitaalisten verkkokauppojen yleistyessä.

Tekniikan muuttuessa maksujen kerääminen on tullut yhä vaikeammaksi. Jokaisen uuden laitteen kohdalla tekijänoikeusjärjestöt ja teollisuus vääntävät kättä siitä, pitäisikö laitteen kuulua hyvitysmaksun piiriin ja jos pitäisi, kuinka suuri maksun tulisi olla. Jokainen EU-maa on päätynyt omaan tulkintaansa direktiivistä. Pari vuotta sitten Espanjan hallitus kyllästyi riitelyn niin että se päätti maksaa korvauksen valtion budjetista. Veronmaksajiahan laitteiden käyttäjätkin ovat. Viime vuonna Suomi päätyi samaan ratkaisuun.

Espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä, sillä niiden mielestä korvausten taso oli liian alhainen. Ne veivät asian oikeuteen, ja nyt EU:n tuomioistuin on tullut siihen tuloksiin, ettei hyvitysmaksua voida maksaa valtion budjetista. Espanja joutunee miettimään asian uudelleen, ja ilmeisesti Suomikin joutuu harkitsemaan toisenlaista ratkaisua.

Tuomioistuimen päättelyketju on mielenkiintoinen. Toisin kuin usein väitetään, hyvitysmaksu ei ole EU:ssa pakollinen. Jäsenvaltioilla on direktiivin mukaan mahdollisuus kieltää yksityinen kopiointi kokonaan; näin on Britanniassa tehty. Mutta jos yksityinen kopiointi sallitaan, korvaus on perittävä niiltä henkilöiltä, jotka ostavat kopiointiin soveltuvia laitteita. Jos hyvitysmaksu suoritetaan valtion budjetista, maksumiehiksi joutuvat myös veronmaksajat, jotka eivät omista mitään tällaisia laitteita. Ratkaisussa nimenomaan todetaan:

”Unionin tuomioistuimelle jätetyistä asiakirjoista ei ilmene, että käsiteltävässä asiassa voitaisiin soveltaa jotakin säännöstä, jonka mukaan ne oikeushenkilöt, jotka eivät joka tapauksessa kuulu direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltamisalaan, voisivat pyytää vapautusta velvollisuudesta osallistua mainitun hyvityksen rahoittamiseen tai ainakin pyytää maksun palauttamista.”

On vaikea nähdä, miten tällainen vapautus voitaisiin käytännössä järjestää. Tuskin on ajateltavissa, että veroilmoitukseen lisättäisiin kohta, jossa verovelvollinen ilmoittaa, ettei hänellä ole mitään kyseisiä laitteita – tällä säästäisi veroissa nykyisen korvaustason mukaan noin kaksi euroa vuodessa. Vaihtoehtoisesti Suomen valtio voisi väittää EU:n komissiolle, että Suomessa kaikilla veronmaksajilla on jo älypuhelin, joten palautuksia ei tarvita. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten asia etenee.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Kenelle kuuluvat kopiointikorvaukset?

Kun kustantaja julkaisee teoksen, se sopii kirjailijan kanssa tekijänoikeuksista. Yleensä kirjailija luovuttaa kustantajalle oikeuden julkaista teos ja saa vastineeksi joko kertakaikkisen korvauksen tai osuuden myyntituloista. Joskus kirjailija on tyytyväinen siihen, että saa tekstinsä julkisuuteen ilman rahallista korvausta. Tämä on tavallista ainakin tieteellisen kirjallisuuden alalla.

Mutta mitä tapahtuu, kun teoksesta saadaan myyntitulojen lisäksi muita tuloja? EU:ssa kirjoista maksetaan kopiointikorvauksia ja lainauskorvauksia, jotka maksetaan tekijänoikeusjärjestöjen kautta. Mikä osa näistä tuloista kuuluu tekijälle, mikä kustantajalle?

Saksassa näitä oikeuksia hallinnoi VG Wort. Järjestöön kuuluu tuhansia kirjailijoita ja satoja kustantajia, ja se vastaa suunnilleen Suomen Kopiostoa. Tähän saakka VG Wort on jakanut korvaukset puoliksi kustantajien ja kirjailijoiden kesken. Vuonna 2011 tietokirjailija ja tekijänoikeusjuristi Martin Vogel haastoi järjestön oikeuteen, koska hänen mukaansa kustantajilla ei ollut oikeutta osuuteen. Muutama viikko sitten Saksan korkein oikeus Bundesgerichtshof ratkaisu jutun Vogelin vaatimuksen mukaisesti. Kustantajat joutuvat taannehtivasti maksamaan kirjailijoille yli 20 miljoonaa vuoden 2012 jälkeen maksettuja korvauksia. Börsenblatt ehti jo todeta, että päätös järisyttää koko Saksan kirjankustannusalaa.

Päätös kuvastaa hyvin tekijänoikeuksien harmonisointiin liittyviä ongelmia EU:ssa. Perusoikeudet ovat kaikkialla samat, ja tekijänoikeusjärjestöistäkin on oma direktiivinsä, mutta kukaan ei tiedä, miten kopioini- ja lainauskorvaukset käytännössä jaetaan eri jäsenmaissa. Suomessa lainauskorvaukset maksetaan yksinomaan kirjailijoille, tästä on tekijänoikeuslaissa erityinen säännös, mutta kopiointikorvauksissa on noudatettu suunnilleen samanlaista menettelyä kuin Saksassa.

Joskus hamassa nuoruudessani (1970-luvulla?) olin mukana Suomen arvostelijain liiton hallituksessa. Muistaakseni meilläkin puitiin silloin kopiointikorvausten jakoa kirjailijoiden ja kustantajien kesken. Kustantajat taisivat alun perin saada kakusta isomman palan kuin tekijät. Arvostelijat veivät asian välimiesmenettelyyn samoilla perusteilla kuin Vogel nyt. Välimiehet korjasivat hieman jakosuhdetta, mutta kustantajien osuutta perusteltiin aiemmin sovitulla käytännöllä. Jos asia olisi ratkaistu Saksan korkeimmassa oikeudessa (ajatusleikki!), koko potti olisi ilmeisesti tullut tekijöille. Isoista summista ei tosin ollut kyse.

Saksan ratkaisussakaan ei sanota, ettei kustantajille voida maksaa osuutta korvauksista. Tuomioistuimen mukaan tämä edellyttää kuitenkin, että tästä on sovittu alkuperäisessä kustannussopimuksessa. Jos tekijä ei ole luovuttanut osuutta näistä oikeuksista kustantajalle, ne kuuluvat yksin hänelle. Nykyisissä kustannussopimuksissa asia taitaakin jo olla huomioitu, ja pahimmassa tapauksessa kirjoittajaparat joutuvat luopumaan kaikesta muusta paitsi moraalisista oikeuksistaan.

Bundesgerichtshofin ratkaisu on jo saanut vuoret liikkumaan. Saksassa epäilemättä neuvotellaan uusista sopimuksista VG Wortin taustajärjestöjen kesken. EU-komission tuoreessa muistiossa tekijänoikeuksien tulevaisuudesta heitetään esiin ajatus, jonka mukaan graafisille kustantajille voitaisiin antaa samanlaiset naapurioikeudet kuin äänilevyjen ja elokuvien tuottajille. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten asia etenee.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Äänilevyn historiaa etsimässä

Kävin muutama viikko sitten Berliinissä kartoittamassa äänilevyn historian muistomerkkejä. Sattumalta majoituin hotelliin, joka sijaitsee Prenzlauer Alleen ja Erich Weinert Strassen kulmassa. Mikä ihmeen Weinert? Nimi jäi pyörimään päässäni, kunnes oivalsin, että mies liittyy myös äänilevyn historiaan. Erich Weinert oli runoilija, Brechtin ja Buschin kaveri. Rote Raketen –niminen agit prop -ryhmä levytti vuonna 1930 Weinertin ja Hanns Eislerin laulun ”Roter Wedding”. Löytyy Bear Familyn CD-uudelleenjulkaisulta.

Tämä on tuskin riittänyt omaan nimikkokatuun. Hitlerin valtaannousun jälkeen Weinert pakeni ensin Ranskaan ja sitten Neuvostoliittoon, missä hänet nimitettiin poliittisista pakolaisista ja sotavangeista muodostetun Vapaan Saksan kansalliskomitean puheenjohtajaksi. Sodan päätyttyä komitean jäsenistä muodostettiin tulevan DDR:n johto, mutta Weinert oli jo sairas mies ja kuoli vuonna 1953. Jokin aika sen jälkeen hän sai Itä-Berliiniin, Prenzlauer Bergin kaupunginosaan oman nimikkokadun.

Vuosien mittaan Berliinin kadut ovat vaihtaneet nimeä moneen kertaan. Parin korttelin päässä hotellistani olisi DDR-aikana ollut bulgarialaisen kommunistijohtajan kunniaksi nimetty Dimitrovstrasse, mutta nykyisin se on saanut takaisin keisarivallan aikaisen nimensä Danziger Strasse. Weinert on saanut pitää oman katunsa.

Historiallisten henkilöiden, kirjailijoiden ja poliitikkojen mukaan nimettyjä katuja ja aukioita Berliinistä löytyy kuinka paljon tahansa. Oma suosikkini on Rudi Dutschke Strasse, joka muodostaa jatkon Axel Springer Strassella. Jotkut saattavat vielä muistaa Wolf Biermannin laulun ”Kolme luotia Rudi Dutschkeen”, jonka Sinikka Sokka ja Pekka Aarnio levyttivät suomeksi joskus vuoden 1970 paikkeilla. Muistaakseni siinä mainitaan myös lehtikustantaja Axel Springer, jonka lehtitalo sijaitsee näillä tienoilla. Berliiniläistä huumoria?

Äänilevyn historiaan liittyviä paikannimiä Berliinissä on niukasti. Richard Tauber ja Marlene Dietrich löytyvät kartalta, samoin operettisäveltäjä Paul Lincke. 1910-luvun kabareetähti Claire Walldoff on saanut kadunpätkän läheltä liittokanslerin virastoa, mutta harva muistaa enää hänen levytyksiään. Walldoff tunnetaankin nykyisin paremmin seksuaalisen tasa-arvoisuuden uranuurtajana. Muuten menneitten vuosien saksalaiset iskelmä- ja kabareetähdet puuttuvat Berliinin kartalta.

Huonosti on käynyt myös äänilevyn historiaan liittyville muistomerkeille. 1900-luvun alusta toiseen maailmansotaan Berliini oli yksi kansainvälisen musiikkiteollisuuden keskuksista, ja monilla levy-yhtiöillä oli täällä päämajansa. Kreuzbergia olisi sata vuotta sitten voitu kutsua Euroopan piilaaksoksi, sillä kaupunginosa oli täynnä uutta teknologiaa hyödyntäviä yrityksiä. Kun selailee sen aikaisia äänilevyalan ammattilehtiä, huomaa että pelkästään Ritterstrassella majaili yhteen aikaan lähes kymmenen levy-yhtiötä, niiden joukossa Columbia. Odeon, Zonophon ja Beka.

Kreuzbergille kävi toisessa maailmansodassa huonosti, se pommitettiin vuonna 1945 lähes maan tasalle. Vuonna 1946 otetuissa valokuvissa Ritterstrassella näkyy vain rauniokasoja. Aluetta ryhdyttiin kehittämään vasta muurin sortumisen jälkeen, ja nykyisin kadulla on 1990-luvulla rakennettuja siistejä kerrostaloja.

On Kreuzbergissä toki jäljellä vanhaakin. Keisarillinen patenttitoimisto Gitschiner Strassella on edelleen pystyssä. Tänne toimitettiin sata vuotta sitten Kreuzbergin verstaista kymmeniä äänilevyyn liittyviä patenttihakemuksia. Oma suosikkini on laulava joulukuusi, levysoittimen ja joulukuusen jalan yhdistelmä. Patenttitoimiston lähellä ollut Belle-Alliance Platz on hävinnyt kartalta, sen paikalla seisoo EU:n patenttiviraston uusi rakennus.

Vuonna 1919 pystytetty Carl Lindström AG:n äänilevytehdas Spree-joen varrella, Schlesische Strasse 26, on myös jokseenkin saman näköinen kuin ennen sotia. Vain korkea savupiippu on purettu. Täällä valmistettiin aikanaan Odeon-, Parlophon-, Homocord- ja Columbia-merkkisiä levyjä, joita vietiin joka puolelle maailmaa Kiinaa ja Suomea myöten. Tunnetussa valokuvassa Dallapé-miehet Ville Alanko ja Esa Katajavuori poseeraavat vuonna 1930 tehtaan portilla. Toisessa kuvassa Georg Malmsten levyttää samana vuonna Lindströmin suuressa studiossa Otto Dobrindtin studio-orkesterin kanssa.

Carl Lindström oli ruotsalainen keksijä, joka saapui vuonna 1895 Berliinin ja perusti tänne pienen verstaan, jossa valmistettiin fonografeja ja muita teknisiä laitteita. Firma menestyi niin hyvin, että siitä tuli ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Euroopan suurin levysoitinten valmistaja, ja toimintaansa laajentaakseen se osti 1910-luvulla useimmat pienet saksalaiset levy-yhtiöt. Lamavuosina Lindström sulautui osaksi englantilaista EMI-konsernia, mutta toimintaa johdettiin edelleen Berliinistä käsin. Georg Malmsten kävi täällä levyttämässä vielä sotavuosina, ja Palle kirjoitti hänelle Tempelhofin lentokentällä tupakka-askin kanteen ”Tellervon” sanat.

Schlesische Strassen tehdas säilyi sodassa pienin vaurioin, mutta eristetyssä Länsi-Berliinissä ei enää kannattanut harrastaa teollista toimintaa. Yhtiö muutti Kölniin, ja 1970-luvulla yhtiön nimi poistettiin kaupparekisteristä, kun Lindström sulautettiin lopullisesti EMIin. Vanha tehdasrakennus toimii nykyisin pienteollisuustalona, johon ulkopuolisilla ei ole asiaa. Talo on helppo ohittaa kokonaan, mutta se on Schlesische Strassella viimeinen rakennus vasemmalla ennen Landwehrkanalin yli johtavaa siltaa. Jos kävelee parikymmentä metriä Spreen rantaan, voi nähdä joen toisella puolella Universalin päämajan, joka kertoo että Berliini on taas yksi musiikkibisneksen keskuksista.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Vielä kerran hyvitysmaksusta

EU:n tuomioistuimen julkisasiamies Maciej Szpunar on juuri antanut lausuntonsa valituksesta,jonka espanjalaiset tekijänoikeusjärjestöt ovat tehneet Espanjassa käytännössä olevasta yksityisen kopioinnin hyvitysmaksujärjestelmästä. Kannanotto on mielenkiintoinen, koska Suomessa on nykyisin samanlainen järjestelmä kuin Espanjassakin. Olen jo muutamaan kertaan päättänyt, etten enää seuraa hyvitysmaksun vaiheita EU:ssa, mutta kysymys on teoreettisella tasolla niin koukuttava, että oli sittenkin pakko palata asiaan.

Aluksi pieni kertaus. Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU:n tietoyhteiskuntadirektiiviin perustuva korvaus, joka maksetaan tekijöille ja esiintyville taiteilijoille siitä hyvästä, että yksityiset kansalaiset todennäköisesti tekevät heidän teoksistaan kopioita omaan käyttöönsä. Alun perin maksu on lisätty kopiointiin soveltuvien laitteiden, kuten tallentavien digiboksien ja tyhjien cd-levyjen hintaan, mutta Espanjassa ja Suomessa korvaukset suoritetaan nykyisin valtion budjetista.

Periaate on selvä, mutta EU on säätänyt hyvitysmaksusta mahdollisimman monimutkaisella tavalla. Sen sijaan että direktiivillä säädettäisiin kaikkia jäsenmaita sitovalla tavalla maksun suuruudesta ja jakotavasta, EU jättää jäsenmaille vapaat kädet päättää käytännön toimista. Niinpä maksujen taso sekä se, mistä laitteista maksuja peritään, vaihtelee suuresti. Lisäksi direktiivi antaa jäsenmaille mahdollisuuden yksinkertaisesti vain kieltää yksityinen kopiointi. Jos kopiointi ei ole sallittua, ei voida kerätä maksujakaan. Tällainen tilanne on ollut Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja muutamassa pienemmässä jäsenmaassa. Viis siitä, miten paljon kopiointia todella tapahtuu.

Viime vuonna Britannian hallitus päätti vihdoin laittaa asian kuntoon ja lisätä tekijänoikeuslakiin yksityistä kopiointia koskevat säännökset. Yksityinen kopiointi tuli nyt lailliseksi, mutta huomattavasti suppeammissa puitteissa kuin Suomessa. Britanniassa kopioita ei saanut tehdä esimerkiksi lainaksi saaduista tallenteista, eikä niitä saanut luovuttaa toisille henkilöille edes perhepiirissä. Tällä perusteella Britannian hallitus katsoi, että kopioinnin aiheuttama haittaa oli niin vähäistä, ettei hyvitysmaksuja tarvittu. Jo muutaman kuukauden voimassa ollut säännös jouduttiin kuitenkin perumaan, kun tekijänoikeusjärjestöt valittivat kansalliseen tuomioistuimeen. Tuomarit katsoivat, ettei hallitus ollut riittävän hyvin perustellut näkemystään siitä, ettei yksityisestä kopioinnista ole haittaa.

Tällä välin Espanjan hallitus oli kyllästynyt laitevalmistajien ja tekijänoikeusjärjestöjen jatkuviin oikeudenkäynteihin siitä, mikä oli maksun oikea taso, ja päätti siirtää korvaukset valtion budjettiin. Tekijänoikeusjärjestöt eivät olleet tyytyväisiä. koska korvausten reaalitaso laski samalla huomattavasti, ja valittivat asiasta EU:n tuomioistuimeen. Valituksen keskeinen peruste oli, ettei tietoyhteiskuntadirektiivi järjestöjen mukaan salli hyvitysmaksun korvaamista jäsenmaiden budjeteista. Lisäksi järjestöt korostivat, että korvausten pitää perustua todellisen kopioinnin määrään. Jos korvauksen suuruus on etukäteen lyöty lukkoon budjetissa ja samaan aikaan kopioinnin määrä muuttuu, tilanne on siis järjestöjen mielestä joka tapauksessa direktiivin vastainen.

EU:n tuomioistuin ei vielä ole tehnyt asiassa ratkaisua, mutta julkisasiamiehen kannanotosta voi saada joitakin viitteitä. Teksti löytyy verkosta myös suomeksi, mutta olen sen tulkinnassa nojautunut 1709-blogissa julkaistuun epäviralliseen yhteenvetoon.

Julkisasiamies Maciej Szpunar aloittaa kannanottonsa laajalla katsauksella yksityistä kopiointia koskevien säännösten historiaan. Szpunar muistuttaa, että yksityinen kopiointi on yhtä vanhaa kuin tekijänoikeus: useimmissa Euroopan maissa se on ollut perinteisesti sallittua, joko lakiin kirjattuina tekijänoikeuden rajoituksena tai yleisenä käytäntönä. Yksityisen kopioinnin haittojen korvaaminen tuli ajankohtaisesti vasta, kun tallennuslaitteet yleistyivät niin paljon, että kopioinnista voitiin olettaa olevan haittaa tekijöille. Szpunar katsoo myös, ettei direktiivi sinänsä ota kantaa siihen, miten korvauksiin tarvittavat varat kerätään: peritäänkö ne laitteiden hinnassa vai suoraan veronmaksajilta. Tältä kannalta Espanjan (ja Suomen) ratkaisulle ei ole EU-lainsäädännön mukaan ole periaatteellista estettä.

Sen sijaan Szpunar toteaa, että kopiointikorvausten on perustuttava todelliseen haittaan, joka kopioinnista aiheutuu tekijöille. Ellei tätä oteta huomioon korvausten suuruudesta päätettäessä, järjestelmä on EU:n lainsäädännön vastainen. 

Tämän voi lukea suoraan direktiivin perusteluista. Valitettavasti direktiivi ei kuitenkaan anna mitään ohjetta siitä, miten todellinen haitta pitäisi arvioida. Ei riitä että tutkitaan miten yleistä kopiointi on. Pitäisi myös selvittää, miten paljon kopiointi todella vähentää myyntiä. EU:n tuomioistuin on jo tehnyt toistakymmentä ratkaisua hyvitysmaksuun liittyvissä asioissa, mutta toistaiseksi yhdessäkään tapauksessa ei ole jouduttu ottamaan selkeästi kantaa haitan arviointiin. Szpunar ei myöskään nyt näytä vielä ottavan kantaa siihen, täyttääkö Espanja vaatimuksen.

Suomen nykyinen hyvitysmaksujärjestelmä on samalainen kuin Espanjassa, mutta korvausten reaalitaso on huomattavasti korkeampi. Kukaan Suomesta ei myöskään ole valittanut EU:n tuomioistuimeen. Julkisasiamiehen kannanoton perusteella voisi arvioida, ettei nykyisen järjestelyn jatkumiselle ole esteitä, kunhan Suomen hallitus tarvittaessa pystyy osoittamaan keränneensä riittävästi tietoa kopioinnin yleisyydestä. Todellista haitaa tuskin pystytään mittaamaan.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Britannia hyvitysmaksun kourissa

Samaan aikaan kun Euromaat yrittävät ratkaista Kreikan kriisiä, britit yrittävät saada aikaan EU-direktiivin mukaista hyvitysmaksua suojattujen teosten yksityisestä käytöstä. Vähän ennen juhannusta brittiläinen tuomioistuin (England and Wales High Court) totesi asiaa koskevan tuoreen asetuksen lainvastaiseksi. Innovaatio- ja tekijänoikeusasioista vastaava ministeri, paronitar Neville-Rolfe ilmoitti pohtivansa syntynyttä tilannetta ja palaavansa myöhemmin asiaan.

Kuten useimmat tämän blogin lukijat tietävät, yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on EU:n direktiiviin perustuva korvaus tekijöille siitä, että kansalaisilla on mahdollisuus kopioida musiikkia, elokuvia ja muita suojattuja teoksia omaan käyttöönsä. Useimmissa maissa korvaus on toteutettu perimällä maksu kopiointiin soveltuvista laitteista, kuten tallentavista digibokseista ja ulkoisista kovalevyistä. Tekniikan kehittyessä on tullut yhä vaikeammaksi erotella tallentavia laitteita ei-tallentavista (pitäisikö älypuhelimistakin maksaa hyvitysmaksua?). Suomessa ja Espanjassa laitekohtainen hyvitysmaksu onkin korvattu valtion budjetista maksattavalla korvauksella.

Jos EU olisi aikanaan säätänyt yksityiskohtaisesti, millainen hyvitysmaksu jäsenmaissa on toteutettava, asia olisi yksinkertainen. EU valitsi kuitenkin tien, joka on lakiteknisesti niin monimutkainen, että se on poikinut EU:n tuomioistuimeen toistakymmentä juttua. Ensin EU päätti kategorisesti, että kaikkeen yksityiseen kopiointiin tarvitaan oikeudenomistajan lupa. Sitten EU sääti, että jäsenmaat voivat kuitenkin sallia yksityisen kopioinnin, jos siitä on vain vähäistä haittaa, tai jos tekijöille maksetaan korvaus.

”Kopion tekeminen” on tekijänoikeudessa erittäin laaja käsite. Jos kirjoitan lyijykynällä paperille radiosta kuulemani iskelmän sanat, teen kopion suojatusta teoksesta. Mikään EU-maa ei kuitenkaan ole ryhtynyt perimään hyvitysmaksua lyijykynistä, vaikka niitä käytetään yleisesti kopiointiin, koska haittaa on pidetty vähäisenä. Suomessa ei ole myöskään peritty hyvitysmaksua yksityisille myydyistä printtereistä ja kopiokoneista, toisin kuin eräissä muissa EU-maissa. Jokainen maa on tehnyt direktiivistä oman virityksensä.

Britannia ei alun perin ottanut hyvitysmaksua lainkaan käyttöön vaan kielsi yksityisen kopioinnin. Tämäkin oli direktiivin mukaista: kopioinnin valvominen jätettiin oikeudenomistajien vastuulle, tietäen hyvin että se valvonta käytännössä mahdotonta. Poikkeuksena oli televisio-ohjelmien ajansiirto eli tallentavat digiboksit, joiden aiheuttama haitta katsottiin vähäiseksi. Tätä ratkaisua ei tietääkseni ole missään vaiheessa asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 2014, viisitoista vuotta direktiivin säätämisen jälkeen, Britannia sai lopulta aikaiseksi yksityistä kopiointia koskevan ratkaisun. Se ei kuitenkaan miellyttänyt musiikkialan järjestöjä, sillä yksityinen kopiointi sallittiin nyt ilman korvausta sillä perusteella, ettei siitä katsottu olevan taloudellista haittaa (”harm”). Sallitun kopioinnin raja oli tosin huomattavasti ahtaampi kuin esimerkiksi Suomessa. Kopioita sai tehdä vain itse ostetuista äänitteistä (esimerkiksi CD-kokoelman siirto omalle kovalevylle), eikä niitä saanut luovuttaa kenellekään edes perhepiirissä. 

Ratkaisu oli ilmeisen tekopyhä (miten olisi voitu valvoa, ettei David Cameron tee kopioita vaimiolleen?) mutta periaatteessa mielenkiintoinen. ”Haitan” laskutapaa ei direktiivissä ole perusteltu, eikä siitä ole Euroopan tuomioistuimen kantaa.

Musiikkijärjestöt veivät asian korkeimpaan oikeuteen, joka totesi asetuksen lainvastaiseksi. Perustelut olivat kuitenkin muodolliset. Tuomioistuimen mukaan hallitus ei ollut esittänyt riittävän vankkoja perusteluita käsitykselleen, jonka mukaan kopioinnista ole haittaa, ja jätti hallitukselle mahdollisuuden palata uudelleen asiaan. Haitan arviointiperusteet jäivät edelleen auki.

Hyvitysmaksu on ollut Britannian hallitukselle kiusallinen. Se ei ole halunnut suututtaa äänestäjiä ottamalla käyttöön uusia Brysselissä päätettyjä maksuja, mutta ei myöskään leimata miljoonia brittejä lainrikkojiksi. Nähtäväksi jää, mikä on seuraava siirto.